Kiertotalous on ympäristöajatteluamme 2020-luvulla. Alkuaineita, esimerkiksi typpeä ja fosforia kierrätämme jokapäiväisessä taloudessamme. Ne eivät enää paljolti kerry haitallisiksi jäämiksi. Kyseessä on kehityskulku, mikä on Suomen maaseudulla edennyt jo pitkään.
Kiertotalouden vanhin iskulause on: ”Viekää tuhkatkin pesästä”. Sanonta tulee 1600-luvun salpietariverosta. Veron taustalla oli Ruotsin jatkuva sodankäynti Euroopassa. Kruununvoudeilla oli ehtymätön tarve hankkia ruutitehtaille raaka-ainetta.
Ruudin tekemiseen tarvittiin maatiloja. Niiden oli luovutettava vuosiverona navetan alla muhinutta, salpietarimullaksi kutsuttua typpipitoista kompostia. Verovoudille piti lisäksi antaa tuoreempaa lampaan lantaa, olkia – ja tuhkaa. Näitä kaikkia sopivasti sekoittamalla ja tuotetta hieman jalostamalla syntyi ensimmäisen sukupolven ruutia. Sitä Ruotsin sotavoimat hamusivat.
Myös karjatalous tarvitsi puun tuhkaa. Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari osoitti, että Suomen asuttaminen rannikoilta sisämaahan päin ei olisi ollut mahdollinen ilman puutuhkan ravinteita.
Tuhka oli peräisin luonnonmetsistämme. Taannoin niitä paloi joka kesä kairojen metsäpaloissa. Seuraavan kevättulvan aikaan puun tuhkaa ajelehti, ravinteina, kairoista jokivarsiin. Tulvavesien tuhka – mitä nykyään ravinnepäästöiksi kutsuttaisiin – lannoitti rantaniityt. Ne alkoivat kasvaa.
Tuhkalietettä saaneet jokivarret kasvoivat niin paljon heinää, että kunkin pientilallisen oli mahdollinen elättää talven yli nautansa, lampaansa ja perheensä. Suomen runsaampi asutus levisi sisämaahan nimenomaan jokivarsia myöten.
Tuhka oli keskeinen osa myös kaskiviljelyssä. Tuhka soveltui erityisesti kahden kauden satoa antavalle kaskirukiille eli pensasrukiille.
Tänään tuhka on kiertotalouden ihanteellinen lannoite. Se sisältää ravinteita juuri siinä suhteessa kuin edellisen kasvukierron puut ovat ne maasta runkoihinsa ottaneet.
Eniten puun tuhkassa on kalkkia. Kun happaman suoperäisen maan tuhkalannoittaa, erillistä kalkitusta ei enää tarvita. Hivenravinteista tärkein on tuhkan boori.
Määrällisesti arvokkain tuhkan ravinne on fosfori. Kaupallisiin lannoitteisiin verrattuna tuhkan fosfori on ystävällisempi ympäristölle. Tuhkan fosfori on hitaammin liukeneva kuin Y-lannoksen fosfori, mutta tuhkan fosfori on riittävän nopea puille. Se ei myöskään valu vesiin samalla vauhdilla kuin apulannan fosfori.
Parhaiten tuhka sopii typpirikkaille suomaille viljellyille lyhytkiertopuille. Tuhkalannoituksella biotalouden tarvitsema lisäpuu ryöhähtää kasvuun.
Se kehitys mikä alkoi 1600-luvun maatilojen rantaniityillä ja sisämaan kaskenpoltosta, voi jatkua 2020-luvun metsätilojen kierrätyslannoituksena. Tuhkat kannattaa viedä jatkossakin pesästä.
Veli Pohjonen
Maatalous- ja metsätieteiden tohtori
Metsänhoitotieteen dosentti Helsingin yliopistossa
Metsätalouden energiatuotannon emeritusprofessori Joensuun yliopistossa
