Tällä viikolla vietetään valtakunnallista mielenterveysviikkoa. Se on yksi lukemattomista teemaviikoista, mutta koskettaa meistä jokaista. Tilastot kertovat lahjomatonta kieltään: Kelan mukaan mielenterveyden ongelmat johtivat noin sadantuhannen suomalaisen sairaslomaan viime vuonna. Masennuslääkkeitä syö yli 600 000 suomalaista. Lähipiiriä ei tarvitse monenkaan käydä läpi kovin pitkälle, kun ensimmäinen käyttäjä löytyy.
Asia on vakava ja sellaisena se on otettava. Jokainen huono viikko ei ole masennusta, mutta sairauden mahdollisuus on otettava tosissaan, jos sitä on aihetta epäillä.
Seuraava kysymys koskeekin sitä, kuka nämä sairaudet hoitaa ja millä resursseilla. Sote-puolen säästöt tuntuvat myös mielenterveyspuolella ja isosti voi koskettaa se, mitä järjestöiltä leikataan.
Lokakuun alussa kerrottiin julkisuuteen muun muassa siitä, että kriisipuhelinta pyörittävältä Mieli ry:ltä lähtee valtionavustuksista yli 400 000 euroa. Kolmas sektori saa tottua elämään entistä ahtaammalla, mutta se voisi olla monesti juuri se ennaltaehkäisevä toimija, joka nappaa kiinni oirehtivista kansalaisista ajoissa. Hyvissä ajoin puuttuminen on yleensä parempi vaihtoehto kuin viime hetken auttamisyritykset – etenkin, kun palvelujen saatavuudesta ei voi aina olla varma.
Tilanteesta voi huolestua ja ennen muuta siitä, että mielenterveyden ongelmat koskevat myös lapsia ja nuoria. Palvelujen saatavuus näkyy tässäkin: oppilashuollon resurssit eivät ole ainakaan liian isot.
Oma lukunsa on se, mitä muita keinoja pitäisi olla käytettävissä kuin lääkitys.
Ristiriitaisinta on se, että ongelmiin ei saa aina apua, vaikka mielenterveyshuolista jo uskalletaan puhua sangen avoimesti.
