Tervepä terve. Toimituksen koilliskulman viikkonopat heitetään tässä seuraavaksi.
***
Kuluvan viikon pikkumyrsky ei ole keskiviikon puhuri vaan vääntö Afrikan tähti -pelin sopivuudesta nykyaikaan.
Sinänsä peliä on pakko ihailla tenhovoimasta: yhdestäkään korttipelistä en käsitä mitään sanapeli Avistaa lukuunottamatta, lautapeleistä olen jaksanut ymmärtää ja innostua noin kahdesta. Toinen on Trivial Pursuit ja toinen nimenomaan Afrikan tähti. Viimeisimmästä kerrasta timanttijahdissa on toki aikaa neljännesvuosisata.
Eipä siitä varmaan päästä, etteikö oman aikansa seikkailukirjojen ja tutkimusretkikertomusten henkeä huokuvassa pelissä olisi jäänteitä siirtomaa-ajattelusta, jos asiaa niin alkaa miettiä. En toki ole ennen tätä tajunnut miettiäkään.
Eikä muuten päästä siitäkään, että Afrikan siirtomaavallan aika oli varsin pitkälti pimeä jakso lähihistoriassa. Luonnonvarat haettiin, tilalle jätettiin rautateitä, hallintohimmeleitä, monttuja maaperään ja pätkä kristinuskoa.
Tuleepa nyt yhtä kaikki kerrattua, että tällainenkin ajanjakso joskus nähtiin, eikä siitä mahdottoman kauaa ole.Aika oli kerrassaan toinen, mittaa sitä mistä kohdasta hyvänsä. Koulukirjastosta toisenkin kerran luetuissa Tarzaneissa saattoi olla paljonkin nykyvinkkelistä vierasta, mutta eipä tuota silloin ymmärtänyt.
Moni voi lisäksi muistaa esimerkiksi sen, että joskus olivat isommissa kaupungeissa katukuvan arkea siirtomaatavarakaupat. Ne taas myivät tuotteita, jotka ovat nykyään joka kyläkaupankin arkea.
Aikaa on kulunut toisaalta paljon, toisaalta ei niistä Tarzaneista niin pitkästi tunnu olevan.
Vaikka mihinkä tämä tässä olisi muuttunut. Jokuhan voisi ajatella, että pelin ajatuksen voisi päivittää tälle vuosituhannelle. Nimeäminen on helppoa: sen kun valitaan jonkin suomalaisen kaivosvaltauspaikkakunnan nimi ja jokin akkumineraali. Pelin voittaja on se, joka pääsee nopeimmin pelilaudalta pääkonttorille nikkelisalkun kanssa. Jälkeen jää rautatie, monttuja maaperään ja jollekin usko siitä, että hyvät kaupat tässä tehtiin.
***
Noin muuten viikkoa hallitsee erilaisten karvakuonojen lähtö. Omaan soittoharrastukseen paljolti intoa antaneen muusikon rumpupatteri hiljeni Atlantin tuolla puolen ja toinenkin lapsuuden sankari eli Ransu-koira vaikeni: Ransua näytellyt Pertti Nättilä nukkui pois pitkän päivätyön tehtyään.
Ransu laumoineen seikkailee Areenassa ja pari jaksoa piti uutisen jälkeen katsoa. Jos tässä nyt jokin asia ei vanhene, niin kerralla kunnolla tehty työ. Nykykatsojan vinkkelistä ohjelma on verkkainen, mutta siihen käytetyn vaivan määrä vaikuttaa valtavalta. Katsojaa on viety koirien matkassa milloin minnekin, ennen muuta ulos studiosta, ja opetettu jotain ilman, että ollaan opettavaisia.
***
Heip.
aku.poutanen@pernionseudunlehti.fi