Tervepä terve. Toimituksen itälenkin viikkokuviot pyörähdellään tässä seuraavaksi.
Tehän tiedätte, että monelle telkkarijuontajalle ei ole kerrottu, että heillä on kauluksessa mikrofoni ja nämä parat sitten huutavat studiossa niin, että ääni kantaa Pasilasta Perniööön joka tapauksessa.
Joskus oikein vatsanpohjasta lähtevään mylväisyyn on toki aihetta. Aihe tällä viikolla ei ole paikallinen, mutta maakunnallinen kuitenkin.
Selitän. Taannoin tallustelin Turussa Kupittaanpuiston halki. Oli kelvollinen sunnuntai-ilta. Yhtäkkiä aidan takaa, sikäläisen seikkailupuiston huoltorakennuksen uumenista tuntui kuuluvan apua-huutoja. Aidan yli huikattuun kysymykseen pulassa olemisesta ei tullut vastausta ja hetken oli helppo ajatella, että joku kolttoste. Parinkymmenen askeleen jälkeen oli helpompi ajatella, että asiaa ei voi jättää sikseen. Reitti uusiksi ja portista sisään puistoon ja huoltorakennuksen ovelle. Taas kuului apua-huuto, tarkkaan ottaen yleisövessan oven takaa. Joku leukailija voisi vastata vessan oven läpi huudettuun onko hätä -kysymykseen, että ei enää, mutta nyt oven läpi kuului hentoinen ääni, joka kertoi oven olevan jumissa. Pari rivakkaa koerytkäisyä ulkopuolelta vahvisti, että näin todella on.
Onneksi on tietoa ja tietotekniikkaa. Oven pielessä oli lappu, jossa numero hätätilanteiden varalta. Kännykkä kouraan ja soittamaan eikä näinä kilpailutuksen aikoina ole ihme, että lapussa ollut Turun kaupungin numero meni vartiointifirman päivystykseen jonnekin. Soittoon vastannut ystävällinen mies ei ollut paikallisia ja luetteli listaltaan vessoja ja lopulta löytyi oikeakin. Vastaaja lupasi palata asiaan. Tässä välissä paikalle ilmestyi pikkumies ja kohta selvisi, että oven takana jumissa on hänen veljensä ja että kotiin olisi pitänyt lähteä ja että autossa oli ihmetelty, minne poika on jäänyt. Viikari numero kaksi lähti tiedottamaan asiasta perheelle ja kohta hälytysfirmasta soitettiin takaisin ja luvattiin vartijan olevan kohta siinä. Niin olikin ja ensiksi piti, ihan oikein, huomioida jumissa oleva pieni ihminen. Kohta porukkaan liittyi vielä autoltaan tullut veljesten isoäiti.
Sitten alkoi tarinan byrokraattisempi vaihe: jostain piti vartijan löytämän putkilukko, jossa olisi yleisavain. Kun sitä ei ollut lähimmässä kivijalassa, piti vartijan selvittää sen sijainti jostain. Selvisi, että se on juuri sillä hetkellä työmaalla olleella alueella, jolle hänelle ei ole oikeuksia mennä. Seuraavaksi piti yhyttää kiinteistöyhtiön päivystäjä, joka saisi mennä tontille ja ottaa avaimen esiin. Vihoviimeinen vaihtoehto olisi palokunta, jos avain ei auttaisi.
Tässä vaiheessa vartija antoi luvan jatkaa matkaa, he jatkaisivat tästä. Vessaan jumiutuminen on pikkupojalle totinen paikka, vaikka siellä tietenkään ei tule sen paremmin vilu kuin janokaan ja tarpeensakin saa tehtyä.
Loppumatkalla oli aikaa miettiä sitä, että ainakin isommassa taajamassa apu on paikalla äkkiä, kaikki olivat kovin ystävällisiä ja tämä siis sunnuntai-iltana. Pisti se miettimään sitäkin, että kaikkialle menemisen ehto ei voi olla se, että saa pitää puhelimen mukana, mutta sen kerran kun sitä sitten ei ole lähellä, ovi tietysti jumahtaa. Joku ei ehkä olisi kehdannut huutaakaan.
Jos ja kun kyseessä olisi ollut hengenhätä, olisi tietysti suorittu byrokraattiset mutkat ja soitettu oitis yksykskakkoseen ja silloin ei putkilukkoja etsitä. Palokunnan yleisavaimella on kokoa tuommoiset puolitoista metriä ja se löytyy paloauton varustekaapista.
Heip.
