Muutama vuosi sitten kirjoittelin ikävästä kokemuksesta savonlinnalaisessa piperrysravintolassa. Se mitättömän pieni saimaannieriän pala ei ole unohtunut vieläkään. Jos ravintolasta lähtiessä on enemmän nälkä kuin sinne mennessä, jotain on vialla.
Menneellä viikolla uskaltauduin piperrysravintolan sisälle toistamiseen. Seurueen kolme muuta vakuuttavat, että tällainen menu se on nyt syötävä. Itse en ollut etukäteen vakuuttunut.
Kyseessä oli vieläpä ranskalainen ruoka, joka on aina jäänyt heikoille, kun olen tutustunut eri maiden keittiöihin. Italialainen ja kiinalainen ovat jo melkein arkiruokaa, thaimaalainen ja korealainen maistuvat aina. Mutta ranskalainen? Kuulostaa jo valmiiksi kermaiselta, voilta ja jotenkin liian hienolta. Tarvitaan monta laktoosinpilkkomispilleriä.
Ruokalista ei saa vettä nousemaan kielelle. Arvelen sen johtuvan ensimmäisessä ruoassa esiintyvästä katkaravusta, joka on aina aiheuttanut minulle ikäviä vatsanväänteitä.
Kermaista kukkakaalikeittoa, currylla maustettuja katkarapuja.
Tänään tehdään ruokailun Grand Slam. Kierroksia on seitsemän, ihan niin kuin tenniksen Grand Slam- turnauksessa. Yhtä kierrosta kohti on aina yksi ruoka ja yksi viini. Ei mitään ryypiskelyä silti, suurin osa näistä on kahdeksan sentin annoksia. Soppa on ihan hyvää ja katkaravut annan vieruskaverille.
Purjo-tryffeliravioli.
Tiedättehän, ravioli on se pastatyyny, joka on täytetty jollain. Piperrysravintolassa kun ollaan, tyynyjä on tasan yksi. Mutta sitäkin maukkaampi. Päällä on jotain jännää vaahtoa.
Paistettuja kampasimpukoita.
No nyt päästiin ranskalaisen keittiön ytimeen eli kastikkeisiin. Jotain voita ja kermaa siinäkin on, mutta tätä söisi toistekin. Voimakas valkosipulin maku. Valkoviini vaihtuu punaiseen. Paras seitsemästä.
Kuorrutettua ruijanpallasta.
Tämä on kai se oikea pääruoka. Vähän pienempi kuin se saimaannieriä aikanaan, mutta maistuu pinaatin ja punaviinikastikkeen kanssa. Vaan viinilasissa on valkoista.
Neljä kierrosta takana, ja mahassa on vielä hyvin tilaa. Ranskalaisia juustoja syödään kvartseissa viikunahillon kanssa.
Laskeudutaan jälkiruokaosastolle. Ensimmäisenä tulee pöytään Millefeuille, ihan outo sana. Jotain ruskeita voitaikinalevyjä kerroksittain, kinuskikastiketta ja punaisia viinimarjoja. Tälle on oma makea jälkiruokaviininsä.
Finaalissa eteen tulee taas punaviiniä sekä suklaakakku vadelmasydämellä.
Kaikki on syöty, eikä vieläkään ole ähky.
Olen haukkunut piperrysravintoloita turhaan, sillä olen syönyt väärin. Piperrys- eli ”fine dining” –ravintolassa pitää tilata useita annoksia ja nautiskella niitä kaikessa rauhassa. Maku jää mieleen, kun syö ajatuksella. Ehkä parin vuoden päästä tätäkin voisi kokeilla uudestaan, oli sen verran unohtumaton ruokailu. Vähän toista kuin rasvainen pizza ja ranskalaiset perunat.
minna.urpo@pernionseudunlehti.fi