Viimeiset 12 vuotta olen ollut syrjäytynyt. Käytän nyt tätä inhoamaani sanaa sen keksijöiden mielestä ihan väärässä merkityksessä.
Mutta olenhan minä ollut syrjäytynyt, jos aikuinen kerran sairastaa flunssan keskimäärin 1–5 kertaa vuodessa. Ja minulla edellisestä petiin kunnolla kaatavasta kuumetaudista on aikaa 12 vuotta. Syrjäytynyt siksi, etten muistanut enää, miltä raju tauti tuntuu. Ja siksi, etten osannut enää myöskään samaistua muiden ikäviin sairaskertomuksiin. ”Miksi ne eivät pysy terveenä? Söisivät paremmin ja liikkuisivat enemmän” olivat varmaan päällimmäiset ajatukseni.
Yhden kuumeettoman flunssan muistan kyllä viiden vuoden takaa, pari mahatautia ja pitkittyneen kurkkutulehduksen. Mutta ne ovat menneet ohi niin nopeaan tai ilman kuumetta.
Nyt syrjäytynyt pääsi takaisin kiinni taudin syrjään, ja oikein kunnolla. Mahtoiko olla influenssaa, tai peräti sikapöpöä, jää ikuiseksi arvoitukseksi. Puhe- ja yskä-äänet kuulostivat hyvinkin sikamaiselta. Aika pahalta kuitenkin. Kun uskaltauduin vastaamaan ystäväni puheluun, linjan toisessa päässä oli pitkä hiljaisuus. Sitten ääneni sai kielikuvan ”hinaajan torvi”.
Mutta eihän sitä terveydenhuoltoa viitsi tällaisilla pöpön määrittelyillä rasittaa, kun se kerran potemalla paranee. Ja niinhän se teki nytkin.
Jos johonkin olisi pakko ollut raahautua, niin olisinko saanut jostain kuskin? 25 pakkasasteeseen meneminen ei ole herkkua terveenäkään. Sinkkuna ruoka olisi jo ehtinyt loppua kaapista.
Aloin miettiä, miten yksin asuva henkilö selviäisi kuumetaudistaan. Hän tarvitsisi ruoka-apua, kenties lääkintääkin. Saisiko hän kotipalvelua vai pitäisikö tilata taksi omaan laskuun kauppaa, apteekkia ja lääkäriä varten? Vanhusikää nuoremmilla oletus on varmaan kaveriapuun turvautuminen. Mutta jos auttajaa ei löydy? Kun mittari vielä viidentenäkin päivänä kohoaa 39 asteeseen, surkeuden loppumista alkaa jo epäillä. Kun on syrjäytynyt, siis terve, tällaisia asioita ei vain ajattele.
Tervehtymisen huomaa siitä, kun ummehtunut makuuhuone alkaa ällöttää. Kun huomaa viettäneensä viikon samoissa vaatteissa – yötä päivää. Kun huomaa tiputelleensa nenäliinoja ympäri taloa. Vielä pari päivää sitten näihin ei kiinnittänyt mitään huomiota. Ei vain jaksanut.
Jos yritti lukea jotain, sai kohta tiputtaa kirjan petiin kaamean väsymyksen vallassa. Pahempi pulma oli se, että makuulla oli vaikea nukkua, koska juuri silloin alkoi kaameasti yskittää.
Jos jotain positiivista pitäisi löytää, niin täydellinen kehon rentoutusharjoitus tuli tehtyä. Vai missä menee rentouden ja vetelyyden ero? Jonkun ajan päästä selkää taas kivistää. Silloin toivoisi voivansa painaa nappia, josta saisi kuumeen päälle vain vähäksi aikaa. Vain hetki, niin kireys olisi poissa. Toiveajattelua…
minna.urpo@pernionseudunlehti.fi
