Ihmisellä on taipumus kaivata aina jotakin muuta kuin mitä hänellä sillä hetkellä on. Sairas kaipaa terveyttä, köyhä lisää rahaa ja pätkätyöläinen vakipaikkaa. Näinhän se menee yleensä.
Mutta kaipuuta muutokseen voi olla silloinkin, kun ei ole sairas, köyhä tai pätkätyöläinen. Minulla on vakityö ja elämä muutenkin ulkoisesti mallillaan. Silti aloin jo pari vuotta sitten kaivata elämääni muutoksia.
Muutos konkretisoituu jonkin ajan päästä, kun lähden taas koulun penkille lähes 14 vuoden tauon jälkeen. Enkä lähde edes opiskelemaan lehdenteon viimeisimpiä tuulia, vaan opettajan pedagogisia opintoja. Saan muodollisen pätevyyden saksan kielen opettajaksi vuodessa.
Kielitaito on ehtinyt ruostua reilun kymmenen vuoden aikana sen verran, että aion paneutua siihen nyt tosissani. Pian alan päntätä myös kasvatustiedettä, kunhan julkaisevat ensin opinto-ohjelman.
On ollut mielenkiintoista seurata ihmisten reagointia, kun olen kertonut tulevaisuudestani. Positiivisen palautteen seassa olen myös havainnut, että kuukausipalkkaisesta opiskelijaksi siirtyminen vaikuttaa joistakin kummalliselta päätökseltä.
Neljänkympin raja on nyt ylitetty iässä, ja samassa työpaikassa on viihdytty yli kymmenen vuotta. Eikö olekin korkea aika tehdä välillä jotain muuta?
En itsekään vielä tiedä, mitä elämä tuo tullessaan pitemmällä tähtäimellä. Onko minusta opettajaksi? Saanko edes töitä?
Uutisissa kerrottiin vasta viime viikolla, että 45-vuotias on työnhaussa jo vaikeuksissa. Ehkä nelikymppinenkin on jo liian vanha. Tuollaiset ajatukset eivät minua lannista. Mitään ei ole ennenkään saavutettu ilman uskallusta. Löydän paikkani, kunhan olen riittävän hyvä. Olen myös kilpailuhenkinen, kunhan saan välillä hengähtää. Kesällä pidän ”kilpailutauon”.
Viisitoista vuotta sitten en voinut kuvitellakaan opettajan ammattia omalle kohdalle. Siinä kun vaaditaan ääretöntä sosiaalisuutta ja jatkuvaa esillä oloa. Perusluonteeltani kun olen ujonpuoleinen jännittäjä. Nykyinen työ on toiminut rohkeuden ja itsevarmuuden lisääjänä. Ilman toimittajan työtä olisi tämäkin askel jäänyt ottamatta.
Toimittajan työstäkään en haluaisi kokonaan luopua. Jospa tekisin opettajan sijaisuuksia, kun niitä on tarjolla. Väliajat kirjoittaisin lehtijuttuja. Tai opettaisin lehtityötä tai viestintää aikuisille jossain? Tai päätyisin toimittajaksi Opettaja –lehteen? Pätkätyöt kiehtovat minua tällä hetkellä harvinaisen paljon.
Ja ainahan voi jatkaa opintoja. Harvinaisempien kielten opettajista on kuulemma jatkossa pulaa. Jos pitäisi sittenkin tehdä italiasta vielä ne aineopinnot.
Onneksi vielä ei tarvitse tehdä ratkaisua. Ensi kesään saakka olen virallisesti opintovapaalla nykyisestä työstäni. Voi olla, että tännekin paluu on vielä edessä. Vuoden päästä olen jo vähän viisaampi sen suhteen.
minna.urpo@pernionseudunlehti.fi
