Skip to main content

Katselinpa tuossa olympialaisten ampumahiihtoa sunnuntaina, ja näin omin silmin, miten pitkälle onni voi urheilijan viedä. Kun sakea räntäsade alkaa ennen kilpailun puolta väliä, voittaja voi olla vain kymmenen ensimmäisen joukossa matkaan lähtenyt.
Kaikki näkivät, että vain pienellä osalla kilpailijoista oli todelliset mahdollisuudet voittoon. Märkä lumi hiljensi loppupään hiihtovauhteja jopa minuutilla.
Mutta mitäs siitä, sillä olympiavoittaja on aina se kaikista suurin sankari ja lajinsa paras. Vaikka mitalit ratkaistaisiin arpomalla, kuten sunnuntaina melkein kävi.
Suomessa olympiavoittaja valitaan vuoden urheilijaksi, maailmancupin voittaja ei saa edes kunniamainintaa. Mutta ajat saattavat olla muuttumassa.
Hätkähdin lauantaina muistamattomuuttani, kun Jani Soinisen kultahyppyä Naganosta näytettiin televisiossa. Olin ihan unohtanut, että Soininen todellakin voitti kultaa. Nimi on kyllä tuttu, vaikka en muistanut mitään hänen saavutuksistaan.
Janne Ahoselle ei ole koskaan tullut edes henkilökohtaista mitalia olympiakisoista, vaikka hänestä nykyään puhutaankin mäkihypyn yhtenä kaikkien aikojen suurimmista. Mäkiviikon voittojakin hänellä on enemmän kuin kellään muulla. Ja taas tuli se neljäs tila.
Kilpailuja on nykyään niin paljon, että kestomenestyjät muistetaan kyllä. Jos pärjää kaiken aikaa, on maailman paras. Olympiavoiton voi saada tuurilla, emmekä koskaan kuule voittajasta enää.
Kun viisi kisapäivää on takana, suomalaisten menestymättömyys on saanut jo pientä paniikkia aikaan. Kun mitalitili ei aukea, niin tulevien lajien mitalisuosikkien ja joukkueen johdon kravattia alkaa kiristää.
Viralliset mitalitavoitteet asettavat turhia paineita.
”Seitsemän vuotta elämästäni on mennyt hukkaan” sanoo epäonnistunut luistelija, kun mitalia ei tule.
Kommenteista päätellen touhu on niin raakaa, että ihme kun joku vielä uskaltaa yrittää. Mitalien ulkopuolelle jääneitä on aina enemmän kuin mitalisteja. Kuka muu kuin urheilija voi sanoa heittäneensä seitsemän vuotta hukkaan? Ehkä vastavalmistunut opiskelija, joka huomaakin olevansa väärällä alalla. Tai työelämästä pysyvästi pudonnut.
Vaikka kisa olisikin mennyt hyvin, kolmannen ja neljännen sijan väliin jää suhteettoman kammottava rotko. Sen kaikki haluavat välttää. Ero on pienenpieni, mutta ajatuksissa suurensuuri. Olemme luoneet illuusion, jossa kappale metallia kaulan ympärillä on se tärkein juttu. Neljänneksi jäänyttä ketuttaa aina eniten, ja hän toivookin saman tien ollensa viides ja kuudes. Urheilija toivoo siis olleensa huonompi, ettei harmittaisi niin paljon!
Monissa kiinalaisissa hotelleissa ei ole ollenkaan neljättä kerrosta, koska kyseessä on siellä epäonnen luku. Voitaisiinko neljäs sija poistaa myös urheilun tulosluetteloista samoin perustein?

minna.urpo@pernionseudunlehti.fi
Jaa artikkeli: