Kuntaliitokset nostetaan usein esiin jonkinlaisena patenttiratkaisuna turvata tärkeät palvelut. Siksi tuntuu kummalliselta, että kuntaliitosten seurauksia on tutkittu erittäin vähän. Nyt tilanteeseen on onneksi saatu korjaus: Vaasan yliopiston tutkija Kari Leinamo on urakoinut ja käynyt järjestelmällisesti läpi 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä tehtyjä maaseutu-kaupunki –kuntaliitoksia.
Sanon suoraan, että ”Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Vuosina 2001-2009 toteutettujen maaseutu-kaupunki –kuntaliitosten tarkastelua” -tutkimuksen pitäisi olla tenttikirjana jokaisella, joka on päättämässä kuntaliitoksista.
Leinamon aineisto koostuu 45 liitoksesta ja käytännössä hän on tutkinut kuntien sosiaali- ja terveyspalvelujen, koulutuspalvelujen, vapaa-aikapalvelujen, liikenteen ja ympäristön sekä hallintopalvelujen järjestämistä ennen ja jälkeen liitoksen. Erityistä huomiota kiinnitettiin myös kunnanosahallinnon muotoihin, rooliin ja vaikutusmahdollisuuksiin maaseutualueiden palvelujen järjestämisessä.
Leinamon tutkimuksen tulokset ovat karua luettavaa. Kuntia on ajettu liitoksiin useimmiten kiireellä ja liiallisten lupausten vauhdittamina eikä yhdistymissopimuksen pykäliä haluta yhdistymisen jälkeen noudattaa. Kuntaliitosta markkinoitiin poikkeuksetta maaseudun palvelujen takaajana tai jopa parantajana, mutta käytännössä muste oli tuskin ehtinyt sopimuspapereissa kuivua, kun maaseutualueilla jo alkoivat palvelujen karsimistoimet.
Kaikkein nopeimmin näyttävät alkaneen kouluverkkotarkastelut eli käytännössä pienten alakoulujen ja lukioiden lakkauttamiset, sitten lääkäripalvelujen alasajo. Huonoja kokemuksia löytyi kaikkialta riippumatta siitä, oliko kyseessä iso vai pieni liitos. Näitä esimerkkejä oli myös Varsinais-Suomessa, esimerkiksi Loimaalla, Länsi-Turunmaalla, Salossa sekä Kaarinassa, jossa parhaillaan suunnitellaan Piikkiön Harvaluodon koulun sulkemista.
Leinamon johtopäätökset kuntaliitosten yhteydessä perustetuista lähidemokratiakokeiluista eivät nekään rohkaise: lautakunnat, toimikunnat, neuvottelukunnat yms. ovat osoittautuneet merkityksettömiksi sururyhmiksi, joilla ei ole vaikutusmahdollisuuksia ja joiden toiminta päättyy siirtymäkauden jälkeen.
Miten tilannetta voisi jatkossa korjata? Leinamo korostaa, että maaseutualueet tulisi ymmärtää strategioissa kaupunkitaajamista poikkeavina alueina, joilla olisi paljon annettavaa kokonaisuudelle liitoksen jälkeen. Myös maaseutuvaikutusten arviointiin tulisi panostaa ja ylipäätään liitosselvitysten tulisi olla huomattavan paljon perusteellisempia. Leinamo antaa sapiskaa myös liian optimistisista liitossopimuksista, joissa ei useinkaan myönnetä raakoja taloudellisia faktoja eikä katsota siirtymäkautta pidemmälle.
Voidaan tietysti kysyä, mikä maaseutukuntien kohtalo olisi ollut ilman kuntaliitosta, tuskin sen ruusuisempi. Mutta eipä kuntaliitoksenkaan voida osoittaa tuoneen avaimia onneen.
Tauno Linkoranta
Varsinais-Suomen kyläasiamies
