Kun telkkari ajaa takaa

Vanha remontoitava talo, pihalla paljon kunnostusväkeä, ja minä uteliaana toimittajana kysymässä, mitä ihmettä täällä tehdään. Kyselen yhdeltä jo toiseltakin, mutta porukka puuhaa omiaan, eikä kukaan kuuntele. Viimein yksi nainen vastaa: Tämä on Heinivaaran-Alijoen marttayhdistys, ja tässä on meidän puheenjohtaja. Kappas vaan, tuttu nainen, mutta ihan eri yhdistyksestä. Alan listata marttayhdistyksen tavoitteita lehtiöön, kun ikävä ääni keskeyttää työni.
Kännykkäherätys. Pitäisi lähteä töihin. Vai että Heinivaaran-Alijoen marttayhdistys! Olipa pitkästä aikaa yllättävän aidon tuntuinen uni, jonka tapahtumista löytyi useampiakin liittymäkohtia edelliseen työpäivään.
Lähiaikojen tapahtumat kietoutuvat merkillisellä tavalla osaksi unia.
Viimeksi tehdyllä lomamatkalla näin unta, että olin unohtanut matkan ajankohdan kokonaan, ja lento oli jo ehtinyt lähteä. Olen tavannut unissa myös sellaisia nuoruuden tuttuja, joista en ole kuullut vuosikymmeniin.
Viime aikoina unissani ei ole toistunut mitään teemaa. Toista oli lapsuudessa ja nuoruudessa, jolloin näin lukemattomia televisioaiheisia unia. Niillekin löytyi todellisuuspohjaa.  Alle kouluikäisenä meillä ei ollut telkkaria, mutta mummolla oli. Kerran lastenohjelma katkesi jonkun vian vuoksi, ja ruutuun tuli ”hetkinen”. Kuvana oli erikoinen, syheröinen kukka. Olin silloin ehkä kuusivuotias.
Jonkun ajan päästä siitä näin unen, jossa ruutuun tulee kukkahetkinen, ja pelästyn sitä juosten karkuun huoneesta. Mutta en päässyt kauas, kun hetkinen heittää köyden minun ympärilleni, ja pakottaa minut katsomaan kukkaa.
Oikeassa elämässä lähdin aina pois huoneesta, kun näin taas kukkahetkisen. Kierre jatkui kukkahetkispainajaisunilla. Sitten uni alkoi muuttua. Kukkahetkinen alkoi väistyä, ja nyt itse televisiolaite alkoi pelottaa unessa. Unissa televisio oli pelottava möhkäle, joka yritti ottaa minua kiinni talon sisällä. Välillä uhmasin vaaraa tappelemalla television kanssa. Joissain unissa taas yritin käyttäytyä niin, ettei televisio suuttuisi minulle. Lopulta monet unet päättyivät niin, että sukelsin pää edellä sisään televisioruutuun, ja päädyin keskelle milloin mitäkin ohjelmaa. 
Näin televisiounia toistakymmentä vuotta. Runsaasta televisionkatselusta se ei ainakaan johtunut. Oli jakso, jolloin meillä ei ollut telkkaria ollenkaan.
Telkkariunien loputtua aloin lentää unissani. Ensimmäinen lentouneni oli uskomaton. Levitin vain käteni, ja pystyin lentämään joka paikkaan. Myöhemmissä unissa räpyttelin kyllä käsiä kaikin voimin, mutta siivet eivät kantaneet. Aina silloin tällöin mukaan mahtui vielä onnistuneita lentoja.
Sitten teemat loppuivat. Jäljelle jäi yksityiskohtien sekamelskaa menneisyydestä ja lähiajan tapahtumista.
Kuten nyt sitten Heinivaaran-Alijoen marttayhdistys, jonka piti olla vielä perniöläinenkin.