Kävin pari viikkoa sitten Perniön kehitysvammaisten toimintakeskuksen järjestämässä virkistystapahtumassa Hallin lavalla. Vastaanotto oli suorastaan sydämellinen. Heti ensimmäisenä vastaan tuli poika, joka esitteli minulle ostamansa karkkipussin sisältöä. Vielä ei kuitenkaan ollut karkin syönnin aika, sillä ne piti säästää kotiin.
Toinen mies tuli kysymään kohta, ketä haluaisin haastatella. Haastattelinkin häntä sekä muutamaa muuta. En muistakaan, koska minua olisi yleisötapahtumissa tultu kädestä pitäen ohjaamaan. Yleensä tapahtuman järjestäjiä saa etsimällä etsiä.
Sitten minut ohjattiin lavalle, koska tanssi oli juuri alkanut. Ja siinä silmänräpäyksessä minua pyydettiin tanssimaan! Se olikin ensimmäinen tanssini pitkään aikaan.
Kehitysvammaisten elämänilo ja palvelualttius on silmiinpistävää. Ei huoleta huominen, eivät paina murheet, vaikka niitäkin varmaan on. Siltä se ainakin ulkopuolisesta näyttää.
Yleensähän ihminen on perusluonteeltaan tyytymätön. Tyytymättömyyden sanotaan olevan myös kaikenlaisen kehityksen edellytys. Jos ihminen olisi tyytyväinen nykytilanteeseen, maailma ei kehittyisi.
Mutta mihin se maailma sitten on kehittymässä? Omien etujen ajamiseen. Työelämä on kilpailua, jossa ei sovi jäädä viimeiseksi. Muuten putoaa kyydistä. Kilpailuasemat halutaan pitää myös yksityiselämässä. Hienompi auto, parempia harrastuksia…
Kun sitten kohtaakin kilpailusta ulkopuolella olevan ihmisryhmän, silmät avautuvat. Miksi me ”normaalit” emme ole tuollaisia? Miksi emme ota kontaktia jokaiseen vastaantulijaan? Miksi emme voi pyytää tanssimaan, vaikka tanssitaito ei olisikaan täydellinen?
Suojaamme itseämme joltain. Emme kehtaa näyttää heikkouttamme, mutta näytämme sen silti.
Näin kesälomien aikaan monen ihmisen ”kesäminä” pääsee esiin. Kun heitetään vapaalle, muututaan samalla avoimemmaksi muitakin kohtaan. Kilpailemisenkin voi jättää hetkeksi syrjään. Voi kun kesäasenne säilyisi itse kullakin myös talven yli. Se taitaa kuitenkin olla suoraan auringonpaisteesta riippuvainen….
minna.urpo@pernionseudunlehti.fi
