Huomenet vain.
Toimituksen lounaissiiven lamantapporyhmän katsaus on katettu.
***
Sellainenkin mainos tuli vastaan, jossa kehuttiin jotain uutta pelikonsolia.
Entiseen pelaamiseen kuuluneen passiivisen ruudun tuijottamisen sijaan uutuuslaitteella voi pelata urheilupelejä; kuvaan kuuluu jonkinlainen lauta tai matto jolla jumpataan, ja laite tietää, miten pelaaja on liikkunut ja sen mukaan tulee pisteitä.
Hötkymisen ohella saa sitten tuijottaa ruudulta omaa suoritustaan.
Joopa joo. Onhan tuo varmasti elektroniikkateollisuuden taidonnäyte mutta muuten tulee kai oltua a) vanha tai b) oikeassa kun en vaan ymmärrä ainakaan perusteita, jolla vekotinta myydään.
Korvaani otti erityisen pahasti mainoksen idea siitä, että tässäpä koko perheelle yhteistä puuhaa.
Sitten ei tarvita kuin selitys siitä, miksi perheen yhteinen puuha tai edes liikuntaharrastus muka onnistuu vasta, jos on uudenlainen pelitoosa. Käytännössä jokaisella suomalaisella on varsin vaivaton pääsy esimerkiksi lähimetsikköön, lähikirjastoon, uimahalliin, mitä näitä on. Eihän tämän kansan mielikuvitus ole voinut yhdessä yössä hävitä. Luetelluissa tosielämän paikoissa pystyy oikeasti touhuamaan yhdessä eivätkä sääntöjä eivät ole laatineet pelin koodanneet nörtit , vaan puuha saa olla jopa omaehtoista. Pelatessa tavoite ja maailma ovat tasan ne, mitkä joku näppylänaama Japanissa on peliin ajanut, löytämisen riemua on vaikea havaita. Leveämmän siivun tosielämää näkee jo kun istuu iltapäivän katsomassa ulos ikkunasta parkkipaikalle.
Sekin vielä, että urheilupelaamiseen taitaa liittyä pahasti tämä kilpaileminen ja tulosten riviin pistäminen.
Kiesus. Eikö edes perheen kesken saa enää puuhata leikilläänkään ilman, että jonkun on oltava paras ja joku saa tiskivuoron.
***
Lauantaiaamuna muuten oli nälkä. Tuli nimittäin otettua suunta kohti Turun silakkamarkkinoita ja saman päätöksen oli neljän päivän aikana tehnyt liki satatuhatta muutakin.
Omassa sarjassaan tapahtuma on sittenkin paremmasta päästä, ihan alkaen siitä että ihan paria mitä lie sormikkaanmyyjää ja taulukauppiasta lukuun ottamatta päähuomio on itse asiassa, kalassa, kalajalosteissa ja hyvissä ruokatuotteissa. Silakkamarkkinat ovat malliesimerkki siitä, mitä herkkuja rannikkokaistale tuottaa syötäväksi; kalakojujen lomassa myytiin niin saariston omenia, kemiönsaarelaisia suppilovahveroita, perniöläisiä marjajalosteita. Lammaskin taisi olla vakkasuomalaista.
Mutta se nälkä. Rantakadulle olisi pitänyt kiiriä vähintään ylensyöneenä. Nyt ohuen aamiaisen jälkeen oli itsehillintä koetuksella, kun kojuista leijui toinen toistaan parempia hajuja.
Itse silakan osalta taidetaan muuten olla siinä pisteessä, että kaikki tästä eteenpäin on hienosäätöä. Tuo suomen paras kala ui purkeissa vähän monenmoisessa liemessä – sitruunasta sinappiin, viinimarjasta viherpippuriin. Liki kaikki taitaa olla jo keksitty, mutta emme valita.
Erinomaisen tärkeää on tietty sekin, että markkinat tuovat keskelle kaupunkia tuulahduksen jostain muualta. Kalastusyrittäjän ammatti voi olla toimeentuloltaan niukka, mutta ainakin oma vapautensa siinä varmasti ainakin on.
Pilkkihaalarissa kalaa veneestä henki huuruten myyvä yrittäjä vaikuttaa sitä paitsi verraten tyytyväiseltä.
Vertailun toisen osan kohtasin poispäin kävellessäni. Näin ikkunan läpi, miten taidekahvilassa joku joi huivi kaulassa espressoa kroonisen nääntyneen oloisena.
***
Tämä työn tehostaminenhan sitä on päivän sana.
Kauppaliikkeissä olisi kohta skarppaamisen paikka, ettei sellaista tyhjän hosumista ainakaan tulisi.
Kävin isommassa city-marketissa tässä juuri, ja siellä tarjontaa katsellessa tuli mieleen että alkaa olla nimittäin seuraavaksi ihan turhaa hommaa viedä jouluhörhelöitä ollenkaan välillä varastoon.
***
Heip.
aku.poutanen@pernionseudunlehti.fi
