Tervepä terve. Toimituksen itäranteen viikkokello vedetään tässä seuraavaksi.
***
Sitähän tässä ehti jo hämmästyä keskiviikkona. Sunnuntaina piti muka kääntää kelloja tunti kohti kesää, mutta ajokelistä päätellen niitä veivattiin alkuviikon aikana kaksi kuukautta takaisinpäin.
Kansanviisauden mukaan uusi lumi on vanhan surma, mutta mene ja tiedä. Liukkaammilla kengillä näkyvät nuoremmat painelevan, joten riskinsä heilläkin.
No, muoti on muotia ja sellainenkin aika oli, kun moni yritti sinnitellä purjehduskengillä ympäri vuoden. Jos ei ole sellainen jalkine hyvä missään niin ei ainakaan jäällä tai loskassa, mutta olihan silläkin ajalla viihdearvonsa.
Viime aikoina on ottanut tähän liittyen silmään muutamakin juttu siitä, että ennen muuta nuoret miehet ovat innostuneet tuoksuista. Ehkä on kehitystä sekin. Omana yläaste- tai lukioaikana yleisimmät aromit saattoivat meillä tulevilla aikamiehillä olla Axe, Rexona ja Esson ysiviitonen ja juhlissa Golden Capin sinikorkkinen. Nyt nimet ovat jotain vielä hankalampaa. Hajusteiden litrahinnan muutosta en uskalla arvuutella.
Ehkä se johtuu tästä taustasta, kun arkipäivään hajustautuminen tuntuu edelleen ajatuksena vieraalta: jos sitä joltain tuoksahtaa kotiovesta maailmaan astuessaan, niin saippualta ja hammastahnalta ja tummapaahtoiselta kahvilta kai. Jos vaaleapaahtoiselta, ovi ei ole oma.
Sitten on sellaisia tilanteita ja paikkoja, joissa ei tule senkään vertaa mieleen tuoksahtaa kuin ehkä puhtaalta tai puusavulta. Kesämökki on yksi niistä. Lentoaseman jonosta tai jostain kaverienkehumisgaalasta tuttu hajumaailma tuntuisi pienellä saarella yhtä hullulta kuin musiikin soittaminen tai joutavan päristely polttomoottorilla ympäristössä, jossa ei muuten ole mitään ääntä. Lintujen laulua tai muuta kommunikointia, jään pauketta tai tuulen kohinaa ei lasketa ääniksi.
Tämä tuli mieleen, kun piipahdin katsomassa, vieläkö ovat talven jäljiltä pystyssä mökki, puuvaja ja muut. Hälyyn ja meluun ja melskeeseen pahasti itsensä turruttanut ei ollut suorastaan uskoa korviaan, kun hetkeksi keittiön penkille istahtaessa ei kuulunut kerta kaikkiaan mistään eikä mitään.
Joku erikoistunut vielä selvittää senkin, mistä johtuu se, että talven monenlaista kuunnelleet korvat täyteen hiljaisuuteen päädyttyään humisevat kuin puutyöluokan pölyimuri. Sahajauhoista ei nyt vitsailla enempää.
Yhtä kaikki kohta humisi muutakin. Lentokone matkalla kohti etelää oli noussut Helsinki-Vantaalta ja teki mutkaa Kemiönsaaren yllä.
Jos olin ehtinyt hetkeä aiemmin ajatella siinä pihamännyn katveessa, että nytpä ollaan kaukana prässihousuista ja parfyymeista ja tuontijuomista, niin kattia kanssa. Matkaa ei ihan toiseen todellisuuteen siinä kohtaa tainnut olla kuin muutama kilometri – pystysuuntaan vaan.
***
Noin muuten elokuvapuoleltakin kuuluu metkoja. Ilmeisesti melkoinen yllätyshitti on vanhaan komediasarjaan pohjaava leffa Kyllä isä osaa.
Sarjan olen katsonut läpi parikin kertaa, mutta teatteriversio on jäänyt näkemättä. Elokuvakaan ei vielä liikoja kiinnosta. Sarjan pulmana oli aikuisiällä katsoessa se, että henkilöt olivat toisilleen melkein ilkeitä eikä heistä tiedetty oikein mitään. Oikein kestävässä ja hyvässä komediassa pitäisi olla niitäkin hetkiä, joissa melkein itkettää eikä vain tahattomasti. Sellaistakin on Tampereella rintamamiestalossa kuvattu, mutta kirjoittaja tuli Englannista.
Noin muuten sitä voi kesämökeillä vieraillessa palata teemaan. Joskushan oikein keno laituri tai viettävät huussin raput todistavat siitä, mitä isä osaa.
***
Heip.
aku.poutanen@pernionseudunlehti.fi
