Tervepä terve. Toimituksen itäkäräjien viikkonuijaa heilutetaan tässä seuraavaksi.
***
Aamutelkkarista otti korvaan keskustelu laiteriippuvuudesta ja virke, jonka lausujalla oli ollut autoillessaan edessä pulma, kun navigaattori oli heittäytynyt tiedottomaksi.
Johtopäätös oli ollut yllättävä: pitää katsoa opasteita tuulilasin läpi.
Paljonhan on puhuttu ajo-opetuksen vähäisyydestä ja siitä, mitä nykyisillä ajotunneilla ehtii opettaa.
Melko lailla pakollista on tunneilta poissa: takavuosina piti opastaa nuorille rikastimen käyttöä ja höyhenjarrutusta ja mitä sitä oli. Silkka tekniikka vaati enemmän huomiota kuin nykyään. Eikä sillä, ettei Anglialla kesärenkailla ympärivuotisesti ajettaessa olisi oppinut hiekoituslapion käyttöä autokoulun jälkeenkin omatoimisesti viimeistään tammikuussa.
Toisin on nyt. Nykyautot käynnistyvät mukisematta säässä kuin säässä, on ties mitä lämmitintä, manuaalivaihteistoista on onneksi melkein päästy, ABS-jarrut ja ajonvakautusjärjestelmät muut korjailevat pieniä väärinarviointeja ja hyvä niin.
Vaivalloisuutta voi tietysti lisätä halutessaan. Eräänä päivänä ajelin pitkät pätkät seuraten autoa, jonka kuljettaja levitti puuteria poskilleen ajaessaan. Vilkun käyttöön ei käsiä riittänyt, mutta motorisena suorituksena vipan, ratin ja vaihdekepin käyttöä oli pakko jopa vähän ihailla samalla kun toivoi, että poliisin aamun pidätyskuvien joukkoon lisättäisiin pian yksi oikein hyvin ehostettu kansalainen.
No, tekniikan vaatiessa vähemmän huomiota on autokoulussa toki aikaa keskittyä perusasioihin kuten siihen, että kuskin tosiaan olisi katseltava tietä tuulilasin läpi.
Matkustajat joka tapauksessa katselevat ruutujaan ja se säästää esimerkiksi kiinteistönomistajien ja kaavoittajien vaivaa. Sama se, miltä maantielle näkyvät asiat näyttävät, kun ei niitä kukaan kuitenkaan katsele.
Toisaalta paljon tien päällä oleva huomaa väistämättä, että monella autoa kuljettavallakin on tuulilasin sijaan silmiensä edessä kännykkä ja sen kanssa tehdään jotain. Kaistan laitojen välissä seilaaminen on monesti tästä varma merkki.
Ajat tosiaan ovat muuttuneet. Vielä vuosituhannen alussa tien laidalta toiselle poukkoilevan auton ohjaamossa saattoi olettaa olevan käynnissä jotain inhimillisen elämän kirjoon kuuluvaa ja sinänsä mielenkiintoista: viikon juomaputken finaalivaihe, akuutti hulluksi tuleminen tai yritykset jatkaa sukua toisen etupenkkiläisen kanssa. Seurauksena saattoi olla ajoneuvon äkkiliikkeitä. Nythän ne on korvannut pakkoliike, jossa luuri kaivetaan kouraan heti ratin taakse istuttua.
***
Eikä sillä. Samassa lähetyksessä loihe eräs keskustelijoista lausumaan, miten paperikarttojen aikaan ei ole paluuta. Ei kai, kun ainakaan merellä niistä ei ole tässä välissä luovuttukaan.
Maantiellä kartta- tai muun tekniikan pettäminen on yleensä pienemmän hädän paikka kuin vesillä, missä on vähän harvemmassa bussipysäkkejä tai sivuteitä, joille pysähtyä miettimään.
Tämmöistä paikallistuntemukseen pohjaavaa työtä tekevää ja paperikarttojen aikaan autoilu-uransa aloittanutta ja uteliasta ihmistä kehitys vilpittömästi joskus surettaa.
Joskus oli aika, jolloin retken suunnittelu tarkoitti samalla reitin suunnittelua: mitä kautta löydetään määränpäähän ja minnepäin nokka näyttää. Nykytekniikka sallii kansalaisen päästä paikkaan B tietämättä yhtään, miten on sinne päätynyt ja minkänimiset paikat sivuuttanut. Entisaikaan näin kävi lähinnä, jos aiemmassa kappaleessa mainittu juomaputki oli vielä päällä.
Toisaalta nykyaika on monipuolisempaa: voi olla eksyksissä muutenkin kuin elämässään.
***
Lopuksi vähän kotitaloutta, mutta tekniikka liittyy tähänkin. Meillähän on luottopaikka, josta hakea suppilovahveroita. Se on niin salainen, että kerron siitä näin lehdessä.
Tänä vuonna paikka on erityisen satoisa: oikeastaan ei tarvitse kuin kaatua auton ovesta ulos metsätien varteen ja makoillessaan saa kerättyä ensimmäisen litran.
Parin keikan jälkeen alkoi näyttää siltä, että pakastimen sieniosasto täyttyy uhkaavasti, vaan kerranko sitä kokeillaan ensi kertaa sienien kuivausta. Piskuinen sähkösauna hoiti homman ohjeiden mukaan toimien niin, että perjantai-iltana lauteiden päälle nostellut sienet sai purkittaa sunnuntaina. Viisi leivinpaperiarkillista sieniä menetti nesteitä niin, että lopputulos mahtui suunnilleen maitotölkkiin.
Toisaalta näin säilöttäviin sieniin pätee sama kuin huumoriin: mitä kuivempaa, sitä parempaa.
***
Heip.
aku.poutanen@pernionseudunlehti.fi
