Tervepä terve. Toimituksen itäveneen viikkokiinnitykset tarkistetaan tässä seuraavaksi.
***
Nythän ei puhuta talousasiaa; mitään ei ole kiinnitetty veneen ostamista varten.
Sitä vastoin vene itsessään on hyvä kiinnittää, jostain päästä laituriin ja toisesta muuhun sopivaan paikkaan – ei minkään ostamista varten vaan syysmyrskyn varalta.
Se taas on tämän ajan ilmiöitä, että veneen omistajia evästetään uutisissakin tarkistamaan kiinnitykset lähestyvän puhurin voimalta. Valistunut tuntuma on, että joskus aikoinaan tästä ei tarvinnut erikseen varoitella, vaikka sääennusteet sai selville vain tasatunnein radiosta ja pilvistä saattoi yrittää itse povata tulevaa. Mitä enemmän tietoa on tarjolla, sitä vähemmän sitä joskus käytetään.
Veneasia on ollut tapetilla joka tapauksessa; vasta maanantaina tuli tehtäväksi uutinen teijolaisen Marine Alutechin uudesta tilauksesta. Sitä lajia on viime aikoina riittänyt ja hyvä niin, vaikka tietysti mielessä käy, että tuon lajin kauppaa tehtäisiin vähemmän, jos olisi maailmassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto.
Eikä sillä, ettei yrityksen sivuja olisi tullut katsottua joskus sillä silmällä, että valikoiman pienemmän pään veneistä olisi siviilikäyttäjällekin kaikenkestäväksi yhteysveneeksi. Ulkonäkökin sopisi luotojen väliin vähän paremmin kuin kuusi kerrosta kiiltävänvalkoista muovia.
Arvaattekin, että tämä rannikkoaiheinen pohdinta juontaa juurensa viime viikosta. Se oli syyslomaviikko, ensimmäinen noin viiteentoista vuoteen, mutta ei toivottavasti viimeinen. Itse asiassa ensimmäistä viikkoa olisi voinut heti perään seurata toinen ja kolmaskin.
Arvaatte senkin, että viikko kului saaressa lintuja laskiessa, puuhellaa ruokkiessa ja syyssäitä ihmetellessä. Yksi luetuista kirjoista kasvanee vielä syksyn mittaan jutuksi ja toinenkin pieneksi.
Jotain kaikessa rauhassa olemisen syvimmästä olemuksesta valkeni siinä kohtaa, kun sitä alkoi ihmetellä, mikä tässä nyt lukurauhaa häiritsee, kamarin nojatuolissa.
Joku onneton tuo hälyäänet mukanaan bluetooth-kaiuttimen myötä, me toiset onnettomat päässämme. Kun takana on liikaa tunteja melskeessä ja rumpusetinkin takana, soi toinen korva pysyvästi ja toinen suhahtelee sydämenlyöntien tahdissa. Näitä ääniä ei arjessa koskaan muulta taustahälyltä kuule eikä muista, mutta täydessä hiljaisuudessa niistä ehti melkein ärsyyntyä ennen kuin sadekuuron ropina taas peitti ne.
Pahinta tietysti on joutua myöntämään, että arki on niin hälyisää, ettei tinnitustaan kuule kuin kerran vuodessa.
***
Jos löi jokunen lounaistuulen aalto sopivasti rantaan, niin levikkialueella näkyvät lyövän koulukeskustelun laineet. Jostain sosiaalisen median syövereistä otti silmään jo huoli siitä, katoaako lapsilta turvallisuudentunne koulussa, jos uusi kaavaillun mukaan rakennetaan.
Kaiken tähän asti luetun ja kuullun perusteella epäilen. Katuosoitteen muutos kolme numeroa tuonnemmas ei voi olla merkittävä tekijä, joskaan ei nykyinenkään koulu maailman kivoimmalla paikalla ole.
Joskus käy ilkeästi mielessä, onko nostalgia keskustelun polttoaineena vähän kuin turve: ei sen käyttö kestävää ole, mutta kun sitä on ennenkin käytetty ja halvalla saatu.
Saaressa oli aikaa miettiä myös yhteiskunnan palvelujen ulottuvuutta. Riittävän likellä avomerta ainoat merkit julkisvallasta antaa valtio. Rajavartioston paatti meni äänestä päätellen ohi pari kertaa, yhteysaluksesta tuli yksi havainto ja valtio pitää myös merimerkkien vilkut toiminnassa. Lähimmän kunnallisen palvelun ääreen on enemmän matkaa ja se on onneksi kirjasto.
Kylillä on vilkkaampaa. Kemiöönkin mietitään uutta koulukeskusta ja kieltämättä on ilman sarvia ja hampaita mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan keskustelu aiheesta niillä tanhuvin etenee ja millä mitäkin perustellaan. Sikäläisen kirkonkylän rakennuskanta on vielä pahemmin levällään kuin Perniössä, joten jos nyt edes samalle kiinteistölle rakentaisitte.
Vetovoimatekijät ovat oma lukunsa. Hyvät palvelut voivat houkuttaa, etenkin jos lähellä on mieleinen työpaikka eikä rantatontti edullisesti ole pahitteeksi sekään.
Tai sitten mikään strategioihin kirjoitettu ei paina mitään. Vastikään piti piipahtaa myös itään ja linja-auton ikkunasta näki sellaistakin seutua kuin Kehä kakkosen viertä. Mielessä kävi, että kenenkään ei tiedetä koskaan halunneen muuttaa esimerkiksi Espooseen, mutta siellä se vaan täyttyy väestä sekin.
***
Heip.
aku.poutanen@pernionseudunlehti.fi
