Toimituksen itäkulma on nyt hiljentynyt ja päätoimittaja on päästetty käymään ahon laitaa ilman paitaa eli siis lomalle laiduntamaan pellolle muiden päätoimittajien kanssa, tai mitä päätoimittajat lomalla tekevätkään. Tämä tarkoittaa myös kolumnivastuun siirtymistä eteenpäin kesän ajaksi.
Näin ollen tavallisesti Perkkarin neljännen sivun reunan täyttävä Tähdellista-palsta vaihtaa nimeään kirjoittajien mukana heinäkuun ajaksi. Omalta osaltani lienee syytä avata parilla sanalla, mitä tarkoittaa naamani alta löytyvä Muikun mietteitä.
Lyhyesti kerrottuna: etunimestä Nuutti saa hyvin väännettyä Nuuskamuikkusen ja kun tuosta nimestä jättää päihteet pois ja jäljelle jäänyttä osuutta siistii hieman, syntyy Muikku. Ei sen monimutkaisempaa.
Toimituksen ensimmäisen lomasatsin jäätyä lomalle edellisen työviikon päätteeksi sitä heräsi itsekin siihen, että kesä tosiaan on täällä. Onhan niitä koulunpäättymisjuttuja sun muita kesäisiä juttuja pyörinyt tämänkin lehden sivuilla jo useampia myös itseni tekemänä, mutta jotenkin kesän alku jäi vain huomaamatta. Vaikka kesää on odottanut käytännössä koko vuoden.
No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan, sillä asetin itselleni jo aikaisemmin tälle kesälle tavoitteen, joka koskee lapsuuteni suuren vääryyden korjaamista. Vääryyden, joka on aiheuttanut unettomia öitä varmasti teille kaikille muillekin ja jos ei vielä ole niin aiheuttanee jatkossa, kunnes tämä vääryys on korjattu.
Se vääryyshän on, etten ole koskaan maistanut hattaraa. En edes kielellä lipaissut. Tiedän, karun lapsuuden olen elänyt.
Ei sillä, ettenkö olisi toivonut. Muistan elävästi esimerkiksi kaihoisat katseeni muiden lasten hattaroiden perään perheemme reissulta Muumimaailmaan, kun olin tuskin kolmea ehtinyt täyttää. Olimme Saab ysisatasella hurruuttaneet yli 600 kilometriä muumien (ja hattaran) perässä Naantaliin, mutta silti hattara jäi saamatta. Sitä pettymyksen määrää.
Välihuomiona lienee syytä mainita, että tuosta reilun 600 kilometrin matkasta oli ajettu 30 kilometriä, kun olimme kuulemma kysyneet veljeni kanssa, olemmeko kohta perillä. Vanhemmillamme on varmaan ollut mukava matka.
Toki ymmärrän, ettei hattara silloinkaan ollut erityisen halpaa niissä paikoissa, joissa sitä yleensä tarjoiltiin.
Äitimme oli myös ilmeisesti koettanut suojella meitä pettymykseltä, sillä hän oli saanut lapsena kerran maistaa myös pitkän odotuksen jälkeen hattaraa eikä erityisesti välittänyt mausta ja saanut tästä trauman.
Yrittäessään estää trauman syntymistä omissa lapsissaan oli hän epähuomiossa luonut uuden trauman. Vanhempana et näköjään joskus voi voittaa millään.
Tänä kesänä päätin kuitenkin aloittaa myöhäisen teinikapinoinnin vanhempiani vastaan ja syödä hattaran. Enkä ainakaan karkkipäivänä. Ja vielä päällä olevan mikroaaltouunin edessä, sillä muistan lapsuudestani epäilykset päällä olevan mikron edessä seisomisesta.
Ehkä kun kapinoinnin makuun pääsen, niin käyn vielä ovea paiskomassa ja muutenkin ärhentelemässä vanhempieni luona.
Eihän sitä tiedä millaisiin pahuuksiin sitä tänä kesänä ehtii. Toki yli kotiintuloajan ulkona oleminen voi olla vaikeaa, jos sitä ei ole määritetty mutta äkkiäkös sellaisen määrittää.
Minkäs sille mahtaa, jos on uudestisyntynyt James Dean. Ei tosin kannata harmitella, jos ei yllä ihan samanlaiseen kapinointiin kuin minä, sillä kaikkien henkilökohtaiset barrikadit eivät ole samankokoisia keskenään.
Voihan toki olla, että hattara ei minulle maistu, mutta sitä en voi tietää jos en kokeile.
Kenties hattaran syötyäni osaan sanoa, mitä aion tehdä, mikäli mahdollinen seuraava sukupolvi joskus kinuaa samaa herkkua. Helppo päätös kyseessä ei ole, sillä tekee minkä tahansa päätöksen, on lapsuuden trauman mahdollisuus näköjään aina kulman takana.
Tämän päätöksen vatvoessa meneekin varmaan seuraavan vuosikymmenen yöunet. Mutta teidän ei tarvitse sen takia unia menettää.
Ellette ihan välttämättä halua.
nuutti.ruokangas@perniönseudunlehti.fi
