Tervepä terve. Toimituksen itäkylmiön viikkojalosteet hyllytetään tässä seuraavaksi.
***
Suomalaiset päivittäistavarakaupat ovat aika lailla hienoja. Arjen ruokahuoltoon piisaa suunnilleen sen piskuisimmankin kortteli-Alepan tarjonta ja hehtaarien suuruiset automarketit vaate- ja pesukoneosastoineen ovat tietysti oma asiansa.
Lieneekö se nyt saavutettu etu vai mitä, että tarjonta on laaja.
Kaikesta huolimatta taannoin eräässä maakunnan suuressa kaupassa käydessä heitti päälle ristiriitaisen tunteen: kaikenlaiseen hillittömyyteen on toki jo osin turtunut, mutta silti tuntuu kuin pisteeltä iin päälle, että täällä pohjan perillä saa ostaa norsunluurannikkolaista mangoa suoraan hyllystä aamuneljältä.
Siitä ei nimittäin ole niin kauaa, kun kirkonkylän ison kaupan valikoima oli hyvänä silloin pidetty, mutta nykykatsannossa kapea.
Vankkumaton muistikuva omasta lapsuudesta noin 40 vuoden takaa on esimerkiksi, että tiskiltä myytiin tasan kolmen sortin leikkelettä: metwurstia, lauantaimakkaraa ja palvikinkkua ja siinä se oli suunnilleen koko valikoima. Myyjä siivutti tai kääri paperiin halutunmittaisen pötkön.
Harva osti leivän päälle muuta juustoa kuin vahakuorista edamia, koko pallon tai sektorin ja muut juustot olivatkin enemmän juhlapöytään ja lapsen suussa jo emmental joka tapauksessa oli aikuisten juusto.
Tomaatti keskitalvella oli valikoimassa harvinaisuus.
En mene siihen, miten sisarusparvi jakoi 0,33 litran limupullon saunan jälkeen, etteivät luule vanhojen muistelijaksi. Se sentään paljastettakoon, että kalibroitua viivoitinta tarvittiin.
Yhtä kaikki moni tämänkin päivän kauppias tekee toki työtään suurella tarmolla ja toiveita kuullaan.
Vaan ei sillä. Viime aikoina on käynyt mielessä, että turhaa on sekin vaiva ja työ. Aivan sama, mitä on notkuvissa hyllyissä; jos jauhelihaa puuttuu, kuten viime aikoina on puuttunut, ei monen mielestä kaupassa rutinasta päätellen ole mitään syötävää.
***
Joskushan jokin ruokamuisto ei jää mausta vaan tilanteesta.
Mielessä pysyy esimerkiksi autoilumuisto parinkymmenen vuoden takaa; jenkkipakun ratissa mutusteltu hampurilainen matkalla kuntavaalikurssilta Tampereelta kotiin ei unohdu. Veekasi rouskutti ja lokakuinen pimeä ilta vihmoi vettä, mutta kopissa oli lämmintä ja melkein mukavaa. Jossain muussa tilanteessa halpa purilainen olisi ollut yhdentekevä, nyt se piti vireen vielä viimeiset puolitoista tuntia ja oli ryytyneelle paikallaan.
Sitä en tokikaan muista enää juurikaan, mitä kurssilla oli puhuttu.
Samaa oli ilmassa viime lauantaina.
Veneen tarve vei katselmukselle melkein Vaasaan asti. Ihan lähimatkailustakaan ei voi puhua, jos yhdensuuntainen matka on neljättäsataa kilometriä: välillä Turusta Maalahteen ehtii maisema totta vie muuttua ja kevät ottaa takapakkia. Porissa oli vihreintä eikä nyt puhuta kuntapolitiikasta.
Seudun kaksijakoisuus ei päässyt unohtumaan: kasitien lakeuden risukoista ja peltoaukeilta ei tarvinnut ajaa kauaa rantaa kohti, kun vastassa Korsnäsin jälkeen oli sen sortin idylli, että sille vielä joku keksii englanninkielisen mainoslauseen.
Venekaupat jäivät täpärästi tekemättä, mutta koeajon jälkeen tuli pitkämatkalaisille kutsu kahville ja raparperipiirakalle ja perustelu oli sen sorttinen, että jaksatte sitten lähteä kotimatkalle. Sekään tilanne ei hetkeen unohdu. Se aina pysähdyttää, kun nykyaikana kohtaa vanhanaikaista ystävällisyyttä.
Raparperipiirakka on tietysti aina hyvää, mutta tilanteen takia juuri tuon piiraan muistaa vähän muita paremmin.
Eipä tuota aamulla noustessa osannut aavistaa, että ennen ehtookelloja istuisi Maalahdessa jonkun keittiössä juttelemassa ontuvasti ruotsiksi niitä näitä.
Vene ei toki ollut susi eikä kyseessä muutenkaan ollut hukkareissu.
***
Noin muuten eläinkunta näkyy esimerkiksi paikallisesa kesäteatterissa, missä on ohjelmistossa Iso, paha susi. Kyseessä ei ole sama laji kuin iso pihasusi.
***
Heip.
aku.poutanen@pernionseudunlehti.fi
