Ajoin vastikään eräänä iltana Paimiossa 110-tietä Turun suuntaan.
Ilta oli lämmin, keskikesän aurinko paistoi ,vaikka kello oli lähempänä yhdeksää, eivätkä peurat, hirvet tai muut sorkalliset, tassulliset tai siivekkäät eläimet luoneet vaaratilanteita. Lyhyesti sanottuna, ilma oli täydellinen ajoa varten.
Näin oli ajatellut näköjään joku muukin, sillä samalla tiellä bongasin pari museoautoa ja useampia moottoripyöriä, jotka olivat matkalla Paimion peltomaisemien läpi selvästi vain ajamisen ilosta. Mikäpä siinä, kun bensan hinta on tullut alaspäin kolmen vuoden takaisesta.
Kesäautojen, niin tuoreiden mutta etenkin vanhojen ilmestyminen Suomen teille on ihan yhtä selvä merkki lähestyvästä kesästä, kuin kukkivat kirsikkapuut tai talven jälkeen pesimään palanneet muuttolinnut. ”Kaksi kuukautta kesärenkaista kesään, moottoripyörästä muutama viikko, kesäautosta kymmenen päivää, asuntoautosta ei ainoatakaan”, vai miten se nyt menikään.
Eikä nyt ole mitenkään tarkoitus vitsailla kesäautoilijoiden sun muiden kustannuksella, sillä pidän vanhoista autoista. Muistakin kuin Halvan versioista. Ennen kaikkea kyse on kateellisesta huokaisusta, kun näkee hienon vanhan Fiatin ja tajuaa niiden edustavan aikaa, jota itse ei pääse kokemaan.
Omalla kohdallani harrasteauton ostaminen kun ei ole käytännössä mahdollista. Itseltäni puuttuvat vain rahat harrasteautoon, säilytystila sille ja valitettavasti myös into opetella korjaamaan vanhoja menopelejä. Täydellinen osaamattomuus korjata autoja sen sijaan löytyy.
Jos löytyisi intoa opetella rassaamaan, niin muut saattaisivat asettua uomiinsa, mutta kun ei löydy niin ei löydy ja kun ei ole siunattu korjaustaidoilla niin ei ole. Vielä kun löytäisi joku päivä sen millä minut on siunattu, niin sekin helpottaisi.
Yhden täydellisesti toimivan vanhan Volvo Amazonin voisin esimerkiksi vaikkapa ottaa, eikä se tietenkään saisi hajota. Sitten kevään tullen voisin kirmata kuvitteelliseen autotalliini, kuin lehmät kevätlaitumille Viikissä. Saisivat ihmiset tulla läheltä ja kaukaa ihmettelemään.
Vaikka harrasteautoa en omista, sen verran olen kuitenkin liikkunut ja asunut eri puolilla tätä maata, että hyviä ajoteitä olen päässyt näkemään, oli kyse sitten autolla tai pyörällä ajamisesta. Suosituksia hyvistä teistä löytyy siis.
Täytyy tosin heti todeta, että olen puolueellinen, koska voin helposti ilmoittaa parhaiden sellaisten löytyvän Kainuusta. Puolueellinen siksi, että kyseinen maakunta oli miljöö lapsuuden mökilleni ja vierailen Kainuussa edelleen säännöllisesti. Ei minulla ole sen kummempaa tilastollista perustetta, kuin vahva mielipide ja itsevarma perstuntuma tiestä, jota on mukava ajaa.
Minkä minä mahdan, että Kainuun läpi itärajan suuntaisesti kulkeva Via Karelia on niin mukavan mutkikas ja mäkinen, ettei sen tai muiden paikallisten maanteiden voittanutta ole. Etenkään polkupyörällä, jos aikaa on. Kyllä, välillä Kainuun tiet ovat kapeita, kuoppaisia, mutta se kuuluu asiaan.
Mikäli joku muuten miettii, niin eteläisen Salon mukavin tie on Kiskontie. Sopivan mutkainen ja maisemat ovat hienoja. Se nyt vaan on näin, kun niin kerran päätin. End of discussion.
Enkä nyt siis yritä kuulostaa rappioromantisoivalta tai ulkopaikkakuntalaiselta, joka tulee pienen kylän raitille ohikulkumatkallaan ihmettelemään, että ”Joo-o, näin ne täällä elää”, kun sanon, että tätä maata ja sen monipuolisuutta näkee parhaiten, kun lähtee sen teille. Etenkin pienemmille.
Junakin on hyvä vaihtoehto, mutta on hieman rajoitettu kulkemaan raiteita pitkin. Sillä voi tosin päästä lähelle pelipaikkoja.
En myöskään tarkoita sitä, että tässä nyt jokaisen pitäisi jättää pyykinpesu kesken ja lähteä heti Kainuuta kokemaan, vaikka pitäisi. Timantteja voi löytyä läheltäkin.
Mutta jos nyt sattuu olemaan niin onnekas, että on kesällä ensinnäkin tilanne, jossa ehtii tulla tylsää ja lisäksi kulkuväline, jolla sen pystyy tekemään, oli se auto, moottoripyörä, pyörä tai bussi, niin suosittelen lähtemään tien päälle.
Mieluiten ilman päämäärää entuudestaan tuntemattomalle tielle, jonka numerointi on vähintään kolminumeroinen.
Harvoin siinä häviää mitään.
nuutti.ruokangas@pernionseudunlehti.fi
