Jenni Merilä kaivaa kassista esiin miehen kättä isomman valkoisen, pyöreähkön laatan.
–Eikö ole hieno. Reviirillä on pehmeää hiekkaa, niin sieltä saa hyviä valoksia tehtyä.
Laatta on kipsivalos, johon on ikuistettu Salon ja Raaseporin rajalla elävän susilauman uroksen etutassun jälki.
Jenni Merilä on ollut koko ikänsä kiinnostunut luonnosta ja liikkunut metsissä. Hän kuuluu Salon luonnonsuojeluyhdistykseen ja on osaltaan myös mukana tekemässä tutkimustyötä läänirajan laumaa koskien.
Kun toisaalla lietsotaan susivihaa ja haluttaisiin karsia susikantaa reilusti, Merilä haluaa antaa kasvot ja äänen toiselle näkemykselle.
Ajankohtaisin asia liittyy kannanhoidollisen metsästyksen lupiin. Lääninrajan alueelle oli anottu kolmea lupaa, vain yksi myönnettiin. Tästä luvasta luontojärjestöt aikovat valittaa.
–Jos laumasta nyt ammutaan yksi, se voi hajottaa lauman. Sen jälkeen häiriökäytöstä voi tulla. Lauman pitäisi nyt antaa vakiintua. Se on ollut alueella vasta vuodesta 2014 lähtien, Merilä perustelee.
Merilä kerää nimilistaa, jolla vastustetaan kannanhoidollista metsästystä. Lista toimitetaan riistapäällikkö Visa Eroselle.
Merilä toivoo, että asioista keskusteltaisiin joka tapauksessa oikein tiedoin ja kiihkottomasti.
–Pitää järjestää tilaisuuksia, joissa saa kysyä ja on asiantuntijoita vastaamassa.
Niillä alueilla, joilla susia on, kriittisintä ääntä pitävät usein pienten lasten vanhemmat. Merilällä on kaksi alle kouluikäistä lasta.
–Äitinä susi ei pelota, se kyllä väistää ihmistä. Enemmän pelottavat esimerkiksi liikenteen riskit kuten rattijuopot.
Merilä toteaa, että koiraa hän ei pitäisi itsekään vapaana reviirillä.
Sudella on painolastinaan paljon mainetta. Toisaalta myyttinen eläin kelpaa mainoskuviin, toisaalta maine on syyttä huono.
–Punahilkkatarinoista pitäisi päästä eroon, kärjistää Jenni Merilä.
Koko juttu painetussa lehdessä
