Tämä trio teki teille viikon 51 Perkkarin; kuvassa vasemmalta ilmoitus- ja tilausvastaava Tea, keskellä ja oikealla toimitus eli Aku ja Nuutti.
Ylöjärven Uutiset -paikallislehti juhli aiemmin tänä vuonna 90-vuotispäiviään.
Lehti kyseli juhlanumeroonsa muiden paikallislehtien päätoimittajilta ajatuksia siitä, mikä työssä on parasta. Moni mainitsi kohtaamiset ihmisten kanssa, eikä ihme.
Vastasin itsekin ja runoilin kohtaamisten ja uutisvoittojen lisäksi jotain siitä, miten opettavaista tämä työ joskus on.
Oikeastaan kyseessä kyllä on kyllä neljän Peen virka.
Ajatus neljästä Peestä tuli mieleen joitain vuosia sitten, kun tein juttua koulukyydeistä. Tuolloin puhuttiin ensimmäistä aaltoa susista. Levikkialueella mietittiin, pitäisikö koulukyytien tulla pihaan asti sielläkin, missä ne eivät tule.
Kuinkas tämän muuten kunnolla kertoo kuin käymällä paikan päällä. Sovimme erään perheen kanssa, että kävelen jonain aamuna lasten kanssa koulumatkan kotiovelta taksille.
Tämä tiesi sitä, että piti olla liikkeellä ihmisten aikaan. Sovittuna aamuna pöllähdin perheen keittiöön, missä syötiin viimeisiä aamupuuroja ja pakattiin reppuja. Puurot viimeisteltiin, tepasteltiin taksille, juteltiin ja keikka päätyi jutuksi verkkoon ja painettuun lehteen.
Keikalle ajellessa marraskuinen aamu maaseudulla oli niin läpitunkemattoman pimeä kuin se vain marraskuussa maalla voi olla. Ajovalojen leikatessa synkkyyttä mielessä kävi ajatus: jos täällä joku liikkuu viran puolesta tähän aikaan, kyseessä on posti, poliisi, palokunta – tai paikallislehti.
No, tietysti on asialla ja asiatta kulkevia aamuyössä muutenkin ja postinkin asemesta liikenteessä on monesti jakeluyhtiö, mutta miete kertoo jotain paikallislehden tekemisen arjesta.
***
Jossain toisaalla olen maininnut, että lehti syntyy ihmisten keittiöissä ja missä milloinkin.
Tästä on vuosien jälkeen merkillisiä seurauksia. Jos ajaa toimituksesta Perniöstä Särkisalon Förbyhyn, pystyy useimmista tielle näkyvistä taloista kertomaan, kuka niissä asuu tai on asunut – ja lisäksi sitä on itse käynyt näissä taloissa vähintään pihalla ellei peräti porstuassa tai peremmälläkin.
Aikaan ennen sähköisiä karttoja ja navigaattoreita työ ehti opettaa alueen pikkutiet ja -polut aika hyvin. Tästä on etunsa: kolaripaikalle pääsee toistakin kautta ulkomuistista, vaikka palokunta olisi vallannut toisen reitin omaan käyttöönsä.
***
Tekeminen sinänsä ei ole muuttunut miksikään: aiheet löytyvät milloin esityslistoilta, milloin omista havainnoista, milloin juttuvinkeistä, milloin vanhoja aiheita päivittämällä, milloin mitenkin. Joskus herkullinen juoru ei muutu jutuksi, vaikka miten yrittäisi varmistella.
Tekeminen sinänsä on muuttunut paljonkin: valmista pitäisi tulla kaiken aikaa ja esimerkiksi tulipalosta tehdään ensimmäinen uutinen kuvineen verkkoon jo palopaikalta puhelimella.
Siunattu teknologia.
***
Laiska töitään laskee, mutta oman työuransa voisi typistää numeroiksikin, jos olisi pitänyt paremmin kirjaa. Karkeasti voi vuosien ja lehtien ja sivumäärien perusteella laskea, että olen taittanut noin 13 000 sivua ja kirjoittanut noin 1100 pakinaa. Muiden juttujen laskeminen on mahdotonta.
Aivan yhtä mahdotonta on laskea kohtaamisten määrää, saati keikoilla juotuja kahvikupillisia.
Oman ikänsä ja virkavuotensa huomaa siitä, että hiljaisena päivänä aiheiden toivossa somen selaamista mieluummin ottaa kameran kouraan ja ajaa lenkin. Silloin voi nähdä jotain: joko on maamies kylvötöissä, odotettu siltaremontti alkanut, meri menossa jäähän tai vanhan koulun purkaminen alkanut.
Tärkeimmät työkalut ovat silmät ja yhtä tärkeä palikka heti silmien takana.
Liian vähän ehtii ajellakaan ja kuluva vuosi on ollut sellainen, jonka aikana paljon muutakin tuntuu jääneen rästiin. Perkkaria tehtiin koko kevät ja alkusyksy minimimiehityksellä eikä kumpaakaan ajanjaksoa tee mieli muistella jälkikäteen.
Asioiden jääminen hoitamatta on joka tapauksessa aina pelkona. Jos toimituksen editse ajaa jonkin muun uutisvälineen auto, aina se kouraisee mahanpohjasta: mitä meillä nyt on jäänyt huomaamatta tai kuulematta tai ehtimättä.
***
Entä työn opettavaisuus? Se on sitä, että juttukeikka on joskus kuin pienoisluento jostain asiasta ja jotain siitä pitäisi onnistua välittämään lukijallekin. Tekijä voi jutun kirjoitettuaan unohtaa kuulemansa, lukija toivottavasti ei unohda.
Paljon ovat opettaneet myös ne kohtaamiset, joita toimituksen työyhteisössä on tullut.
Esimerkiksi kesätoimittajat viimeisten 20 vuoden ajalta muistaa nimeltä jokaisen: Maisa, Outi, Annamari, Maria, Iidaliisa, Hannele, Minna, Moona, Hanna, Kerttu ja viimeisimpänä kesän pelasti Liinu. Jokaiselta on saanut oppia jotain ja toivottavasti jokaiselle on voinut opettaa jotain.
Turhauttava yksin tekeminen katkesi onneksi kesäksi ja toivottavasti päättyi loppusyksystä, kun toimitus vahvistui kauan haetulla toimittajalla. Nuutti on ensi viikkojen aikana osoittanut olevansa ripeä ja terävä tekijä.
Tämä pistää miettimään. Korvaamattomia tekijöitä ovat hautausmaat täynnä, harvan sormesta jää veteen jälki. Raskaan vuoden aikana on mielessä käynyt, montako numeroa, viikkoa tai kuukautta tai vuotta lehdenteko omalla kohdalla jaksaa jatkua. Ans kattoo.
Lehteä tietenkään ei syntyisi ilman ympäröivää yhteisöä. Etevimmätkään saati me tavan taatiaiset eivät tee lehteä, jos ympärillä ei ole elämää; ihmisiä, tekijöitä, tarinoita. Joskus ne pitää hakea pienimmän metsätien päästä, joskus ne kävelevät ovesta sisään. Kadonneiden palvelujen perään voi marmattaa, mutta väistämätön muutos ei tappanut koko seutua sittenkään. Jos näin olisi käynyt, ei täältä olisi kahdeksaakymmentä vuotta lehteä tehty.
Yhtä tärkeää kuin yhteisö on tietysti se, että sen jäsenet ovat vieläpä avanneet ovensa; päästäneet lehdentekijät keittiöönsä, traktoriinsa, työpaikalleen, vieneet kaivokseen tai kalalle tai suolle tai minne milloinkin. Kiitos siitä.
Tekeminen muuttuu, mutta valokuitujen ja mobiilin tekniikan aikana perinneosastoa edustaa jatkossa varmastikin se, että välillä päre palaa kuitenkin.
Kirjoittaja on Perniönseudun Lehden päätoimittaja, joka on kohta neljännesvuosisadan juossut keikkaa ympäri seutua.
