Strömman vanhan kanavan museosilta täyttyy taas päivittäin silakanonkijoista.
–Puolitoista ämpärillistä edellispäivänä ja tiistaina taas, paljastaa kemiöläinen Bernel Raita.
Kalakaverina on niin ikään kemiöläinen Tuure Björkqvist. Kaksikko nosti viime keväänä silakkaa kuusikymmentä kiloa.
Tiistaina kalaa tuli hyvin, kuusi-seitsemän kerralla ja isoja. Kalan tulo oli siis ihan mahdotonta ja niin olivat kalastajien jututkin.
Sen verran pistetään juttujen sekaan asiaa joukkoon, ettei reseptienssuhteen mikään ole muuttunut aikaisemmista keväistä. Tarvitaan voita, ruisjauhoja, hiukan suolaa ja valurautapannu.
–Minulla on kyllä teflonpannu, myöntää Raita.
–Jos jotain jää, niin kalat liemeen. Etikkaa, sipulia, suolaa ja pippuria, ja parin päivän päästä hyvää syötävää, neuvoo Björkqvist.
Raita on käynyt kanavalla viisikymmentä vuotta, mutta litkaaminen jaksaa innostaa.
–Onneksi on tuttavia, jotka haluavat silakkaa.
Silakalla ja sillillä ei ole biologisesti suurta eroa. Suomessa ne erotetaan kaupallisessa mielessä rasvan perusteella. Määräysten mukaan yli 10 painoprosenttia rasvaa sisältävät on myytävä sillinä, vähärasvaiset silakkana.
Silakan erottaa kilohailista muun muassa terävistä vatsasuomuista jotka tuntee sormella pyrstöstä päähän päin vetämällä. Myös vatsaevä erottaa, kilohaililla se on selkäevän etureunan tasalla tai edessä, silakalla takana. Värisävy on silakalla vihertävä, kilohaililla sinertävä.
Suurin Suomessa pyydetty silakka painoi 1100 grammaa.
