Saaren jännät

Tervepä terve. Toimituksen koilliskulman viikkokunnialaukaukset ammutaan tässä seuraavaksi.
***
Joskus mieli askaroi tuonen parissa, eikä edes kovin paikallisesti.

Tarkoitan tietysti viime viikonlopun erästä mediatapahtumaa, prinssi Philipin hautajaisia, jotka tiemmä olivat toiveiden mukaan vaatimattomat.

Suhteellinen on vaatimattomuudenkin käsite, kun seremoniaa sillä mielellä miettii. Harvan viime matkaa suorassa lähetyksessä seuraillaan.

Koilliskulmassa on aina viehätytty Englannista tai koko Iso-Britanniasta, vaikka pimeät hetkensä on silläkin saariparalla. Siirtomaa-ajassa oli paljon sellaista, mistä moni vaikenisi ja Brexit on tietysti silkkaa typeryyttä. Mutta satunnaisen matkailijan vinkkelistä kulmakunta kiehtoo, valittiinpa kuvastosta kartanot Range Rovereineen, maailman parhaat tv-komediat ja rock-yhtyeet, muistumat takavuosien svengaavasta Lontoosta, maalaispubi nummien laitamilla tai jotenkin oma ote vähän kaikkeen. Tehän tiedätte. Ennen vuoden 1971 uudistusta sikäläinen rahakaan ei pohjautunut kymmenjärjestelmään, mikä ilman muuta on hilpeää.

Pönöttäminen on kauhea asia ja viirinluovuttajaiset etäinen ilmiö. Kuningashuone sitä vastoin on merkillisine yksityiskohtineen jotain sellaista, miltä luulen englantilaisuuden maistuvan. Oli instituution ylläpidossa tolkkua tai ei, porukan jäykkiä tilaisuuksia tulee seurattua, olivatpa kyseessä häät tai hautajaiset. Jos kotimaisissa työväentalohäissä on jokunen pahvikyltti väärään suuntaan tai Raimo-sedän auto lipsahtaa ojaan, ei kuningashuoneen tapahtumissa ole askeleenkaan verran vahinkoa. Teelusikan kulma on just eikä melkein ja kaartin karvakotsat tietysti myös.

Mutta mitä jää pinnan alle. Knalli ja sateenvarjo -kuunnelmassa todettiin, että jäykkä ylähuuli on britin tunnusmerkki. Sitä se oli hautajaisissakin, mutta lesken murhe näkyi kuvissa muutenkin.

Entä kellarissa, kameroiden ulottumattomissa: siirsikö kirstun holviin arkisesti turvatakkiin pukeutunut vahtimestari ja miettikö hän jo sunnuntailounasta vai olevansa hyvinkin historiaa tekemässä. Tai oliko suntiolla yhtään normipäivästä poikkeava olo hänen kerätessään ohjelmamonisteita kappelin penkeiltä ja malttoiko olla pistämättä paria salkkuunsa noin niin kuin muistoksi.

Ja sitten ovat surijat. Jokainen tietää, että hautajaisten jälkeen on yleensä kummallisen haikeankevyt olo. Hautajaispäivän ilta voi jopa revähtää melkein riehakkaaksi syöminkien ja miksei juominginkin parissa. Entä, kun kuninkaalliset lopulta pääsevät kameroiden ja smokkien puristuksesta ja saavat tiputtaa kunniamerkit piironginlaatikkoon. Joko kutsuvat sohva, kotiasu, kinkkuvoileipä ja pullo paikallista, tai vaikka toinenkin. Saarellahan olutkulttuuri on vahva.

Merkkihenkilöistä tehdään kirjoja ja patsaita, mutta johdatti tämä miettimään sitäkin, koska sitä itse ehkä unohtuu. Jos kaikki menee duurissa, tämän päivän parikymppisen lapsenlapset tässä ehtii kenties tavata ehkä noin vuonna 2060. Joku heistä voi elää vielä vuonna 2140 ja muistaa jotain.

Pitää toivoa, että ei ihan kaikkea.
***
Heip.

aku.poutanen@pernionseudunlehti.fi

Jaa artikkeli: