Tervepä terve. Toimituksen itäikkunan viikkoverhot avataan tässä seuraavaksi.
***
Sitä vietetään huomenna Kalevalan päivää.
Jos ken haluaa, voi muistella kansalliseeposta ja jos ken haluaa, samannimistä Remu Aaltosen bändiä, joka vaikutti noin suunnilleen samoihin aikoihin kuin Kalevalan aineistoa kerättiin.
Sananvääntelijät puhuvat tietysti myös kalavaleen päivästä.
Eikä sillä: jäätilanteen perusteella voi pitää selvänä, että kuka hyvänsä, joka väittää käyneensä etelässä pilkillä ja saaneensa yhtään mitään, narraa.
Sadepilvenharmaiden Pomarfinnien värinen helmikuu ei toki suosi muitakaan talvilajeja. Tietysti sitä toivoo, että jään läpi pohjahiekkaan karahdetaan mieluummin tekojääradalla kuin järvellä.
Mutta tähän Kalevalaan. Se on eepos ja runokokoelma; Elias Lönnrot kulki ja kiersi maata 1800-luvulla ja pisti runoja talteen ja lopputulos kuvalaitoksena on kuin parempikin fantasiakirja. On taikakaluja ja partaisia tietäjiä ja sankaritekoja ja suurten honkien huminaa.
Runoutta on sittemmin harjoitettu tietysti moneen lähtöön ja helmikuun 28. päivä on myös suomalaisen kulttuurin päivä. Sehän on asia, mikä ympäröi meitä kaikkia kuin toppavaate pakkasella: avaapa aamulla sanomalehti ja lue sarjakuvat ja sieltä sitä jo tuli. Luksuksesta eivät puhu kuin höppänät.
Tätä kirjoitettaessa odottaa kirjoittajaa yöpöydällä parikin kirjauutuutta ja huomenna Kauko Röyhkän keikka Turussa. Siinä muuten niputtautuu jo monta kulttuurinlajia: on musiikkia, runoutta, kaiketi juomakulttuuriakin ja kulttuuriperintöä.
Mutta takaisin Kalevalan poluille.
Oikeastaan teos on aika ajankohtainenkin, jos sitä vaikka uutisotsikoiden rinnalla miettii.
Siinä on se yksi iso johtaja Väinämöinen, jota joku voi hyvänäkin pitää, mutta joka ei ole synnitön hänkään: listalla on monenlaista naisten vokottelua ja vohkimista ja olemuskin aika ruokkoamaton. Sitten on meren takana kylmä ja paha Pohjolan maa ja sen itsevaltainen johtaja Louhi. Nämä kaksi pomoa ovat lähtökohtaisesti vähän eri asialla maailmassa ja napit vastakkain, mutta kun nyt sattumien summana samoille tonteille satutaan, tehdään hämärä keskinäinen sopimus: kunhan Väinämöinen järjestää Pohjolaan rikkauksia jauhavan Sammon, ollaan taas jotenkin sujut.
Ehkä joku jo aavisti, että toinen hahmoista löytyy Atlantin takaa ja on oranssi, toinen taas tästä itään ja ihan yhtä väärässä tehtävässä.
Kun yksi nyt on pääsemässä kiinni Ukrainan mineraalivaroihin, voidaan tuumia että Sampo vähän kuin löytyi jo ja vielä aika läheltä Pohjolan maan raja-aitaa.
Toisaalta Kalevalassa päästään enempi maakuntatasonkin uutisiin: perhesurmat ja -väkivalta tunnettiin jo Kalevalan aikaan, kun Untamo ottaa hengiltä veljensä perheen ja yrottää päästää päiviltä tämän veljenkin. Häiriköinti jatkuu, kun Kullervon leipään leivotaan kivi.
Vähemmästäkin on istuttu käräjiä ja lähestymiskieltoa langetettu. Kaiken keskellä yksi kaveri myydään orjaksi, joten turha murista halpatyövoimasta tämän päivän ongelmana. Tuhopolttokin nähdään.
Voi vain kuvitella, millaisen sävellyksen joku etevä musiikki-ihminen tekisi lopputeksteihin, joiden alla Väinämöinen purjehtii kohti tulevaisuutta.
Ja kas. Maanantaina istuin sattumoisin radion ääreen juuri, kun Yle ykköseltä alkoi etnomusiikin ohjelma Keinuva talo. Aiheena oli kantele, älkääkä nyt käsittäkö väärin. Tuntiin mahtui oikeastaan kaikkea muuta kuin sitä, mitä ehkä kuvittelette. Kantele soi niin rapparin taustalla kuin veikeässä senegalilaiskappaleessakin ja välillä tuli ambientia sähkökanteleella. Loistava pikku ohjelma.
Ja kantelehan liittyy Kalevalaan sekin ja kalavaleisiin. Väinämöinen valmistaa itselleen soittopelin suuren hauen leukaluusta. Tarina ei kerro, mitä loppukalasta valmistettiin, soppaako vai pullia. Dioksiineista tai raskametalleistahan ei ole isossakaan kalassa niin väliksi, jos harvemmin syö.
Ja yksi puutehan tässä on. Runebergin päivässä on torttunsa ja laskiaisessa ja Lucian päivässä pullansa ja muutkin nimikkopäiväeväät. Kalevalan päivältä vähän kuin vielä puuttuu omansa. Näinkö haukipiirakka paikkaisi tämän puutteen.
Toisaalta perjantai on myös nimipäivä ja jos sen mukaan mennään, paiskataan Sisu poskeen. Karjaalaisiin kuorma-autoihin mieltyneet voivat myhäillä.
Vanha kansanviisaus toteaa, että selvä mies ei Sisulta tuoksu, ja se sopii: ei se ole Kalevalakaan koukeroineen ihan kertalukemalta selvä tapaus.
***
Heip.
aku.poutanen@pernionseudunlehti.fi
