Oma punkka poks

Tervepä terve. Toimituksen koillisaition viikkoviihdettä seurataan tässä seuraavaksi.
***
Sitähän nimittäin riittää, mitä kotisohvalle saatavaan tarjontaan tulee.

Aika on sellainen, että esimerkiksi elokuva- tai tavalliseen teatteriin lähteminen ei varsin innosta. Vaan tietynlainen viihde tulee kotiin yhtä varmasti kuin veroilmoitus. Maakuntalehden telkkarisivulla on parinkymmenen kanavan tarjonta, suoratoistopalveluja ei sahurin sormin laske eikä niistä tarvitse aina edes erikseen maksaa. Mainion Yle Areenan tarjontaa ei ihmisiässä läpi käy.

Voipa jollain olla omaakin elokuva-arkistoa levyillä tallella ja vielä vekottimet niiden katsomiseen.

Vastapuolella on runsaudenpula. Jo tavallisen televisiotarjonnan seulomiseen menee äkkiä toinenkin tovi, että löytää hutun seasta helmet kuin mantelit joulupuurosta. Siihen päälle muut vaihtoehdot ja yhden elokuvan kesto menee jo katseltavaa valikoidessa.

Vanhanaikaisesti sanottuna vanhanaikainen eli nykykielellä lineaarinen telkkari on tässä mielessä helpompi: joskus tuntuu vaivattomimmalta olla oikeaan aikaan sohvalla.

Kaiken päälle moni näkyy innostuneen äänikirjoista. Takavuosina äänikirja tarkoitti pussillista kasetteja tai kirjekuorellista cd-levyjä, nyt sama määrä luettua tekstiä tulee kuulokkeisiin puhelimen läpi ties mistä palvelimelta. Jos tätä kautta kirjallisuus saa uusia ystäviä, niin jo vain.

Olkoonkin, että äänikirjoista ei ole koilliskulmassa varsin innostuttu ja syitä on pari. Äänikirja tuntuu toivottoman verkkaiselta ja toisekseen omanlaistaan hälyä on sekin. Paperikirjan hyvien puolien sarakkeeseen lisätään sekin, että sitä lukiessa on kerrankin hiljaista.

***
Mitä töllöttimeen tulee muuten, tositelkkarista ei usein jaksa innostua. Varmaan on tätimäistä ihmetellä, kenelle jää mitään käteen osasta pariutumis -ja sekoilusarjoja.

Toisaalta kirkkaammassa päässä saman sortin ohjelmat lähestyvät jo dokumentteja. Ylen sarja Naissotilaat on jotenkin sympaattinen tapaus, olkoonkin että kai senkin nimestä saisi jo kohta pudottaa naiset pois. Ruotuväkeä mikä ruotuväkeä. Yhtä kaikki ohjelma tuo nostalgisen olon ja näyttää samalla viipaleen tämän päivän varusmiespalveluksesta.

Jotain on noin parinkymmenen vuoden aikana muuttunut: ohjelmassa saatetaan havaita jopa kannustamista ja sinuttelua.

Armeijan tapoja on muuten kyseenalaistettu jonkin verran, esimerkiksi perinteinen sängynpetaus. Irvileuat ovat kyselleet, mitä virkaa sillä taidolla on jos kapina alkaa.

Tuskin paljoa, mutta hiukan järkytti ohjelmaa katsellessa tajuta, että eräässä kohtauksessa kuvattu rynnäkkökiväärin purku ja kokoaminen ei enää onnistuisi mitenkään. Mutta armeijan tapaan petaaminen ei tuottaisi vieläkään vaikeuksia.

Hankalammalta tuntuu muistaa edes yrittää pedata omaa sänkyä aamuisin.
***
Heip.

aku.poutanen@pernionseudunlehti.fi

Jaa artikkeli: