Heipähän hei. Toimituksen lounaissiiven nahkaviittaosaston viikkoliito räpistellään nyt tässä.
***
Nimittäin tähän alkuun pistetään äänitehostetietoa kotielokuvaajille.
Jos jollakulla oli mielessä sauna ähkimisineen ja piiskaamisen äänineen, niin ei tässä sellaisia pohdittu.
Mutta jos kuka miettii tekevänsä elokuvan polkupyöräilystä eikä vapaarattaan tikityksen ääntä löydy mistään, niin hätä ei ole tämän näköinen. Pitää hankkia lepakko.
Mistäkö tiedän? Tietysti siitä, että meillä saaristossa tämäkin asia on hyvin. Kanta on eloisa ja runsas, jopa siinä määrin että osa nahkasiivistä nukkuu sisätiloissa.
Eipä tuota edes iltahämärissä huomaa, että verhojen reunassa roikkuu ylimääräinen punnus. Ihmettelee korkeintaan vaan, että vähänpä heiluvat verhot ristivedossa. Aamulla musta pienen nyrkin kokoinen hahmo tunnistetaan, ja alkaa lempeä lepakonhäätö.
Ensi alkuun pohditaan strategiaa, kerätään aseistusta ja hörpitään kahvia. Rukkaset käteen, turhat ovet kiinni ja elikkoa kaihtimen reunasta irrottamaan. Karkuunhan tuo pyrähtää, eikä voi kuin ihmetellä.
Joka syksy jaksaa herättää ihastusta se, miten lepakko pimeässä illassa pystyy liitämään puiden välissä ja rakennusten nurkkia sivuten kovaa kyytiä, koskaan mihinkään törmäämättä. Sama osaaminen jatkuu sisätiloissakin ja valoisaan aikaan: lepakon pakoreitti on kolme kertaa kattolampun ympäri, lehtipinon takaa ja kirjahyllyn päältä koukaten naapurihuoneeseen.
Tässä vaiheessa huudetaan ”ha!”, kurkotellaan otus haaviin ja lähdetään kiikuttamaan sitä kohti ulko-ovea.
Aie vaan ei ole sama kuin toteutus. Uloshan mokoma haavista änkeää ja lehahtaa kuin ilkkuen kuistin nurkkaan ja osoittaa monitaitoisuutensa. Ei vain liidon ja lennon vauhti, mutta kun jalkaisinkin menee lujaa. Kipikipikipi ja otus on jo ehtinyt nurkasta kiikkustuolin taa. Itse ollaan vasta puolivälissä samaista parin metrin matkaa ja polviin kivistää jo nyt.
Lopulta tärppää, lepakko saadaan käteen ja nostetaan parvekkeen kaiteelle missä se ei viihdy vaan lähtee lentoon kohti rantalepikkoa. Se onkin oikein, siellä oli viimeksi käydessä sen vertainen määrä hyttystä että ainakaan nälkäkuolema ei uhkaa.
Muutenkin noilla tuntuu olevan maku kohdallaan: ne ovat ihan nätit verhot joihin tämä maanantaiaamunkin tapaus itsensä pysäköi. Yksi lajitoveri ilmestyi joskus esiin savustuspöntön katon alta, kun pöntössä alettiin kalaa kypsentää. Ilme oli vähintään riutunut, ja harvapa sitä tietty tulee mieluusti taukotuvastaan ulossavustetuksi.
Eipä sillä, ettei itsekin tulisi mieluummin vietettyä aikaa kalansavustamon lähellä kuin vaikka jätevedenputsarilla, mitä hajuun tulee.
Mutta tämä polkupyöräilyasia. Maanantaina saatiin lepakon ääntelystä komea näyte, ja tikitys täsmää ihan meikäläisen fillarin raksutukseen kun laskee vapaalla mäkiä. Nytpä tuon sitten osaa paikantaa hämärästäkin metsikosta. Siippa tai hyvän alamäen löytänyt pyöräilijähän se siellä.
Tässä tietysti tulee myös ihan paikkansapitävä hätäselitys heille, jotka ovat myöhästelyyn taipuvaisia.
Kaikki johtuu optimismista kalansaaliiden suhteen. Nykyinen haavi on hankittu niitä suuria silmälläpitäen. Realisti olisi ostanut hiukan pienisilmäisemmän, jossa pysyy keskiverto saaliskala – ja joku lepakko silloin tällöin.
***
Edellä olevaa voi joku pitää koomisena mutta itsellä tässä nyt on pieniä vaikeuksia suhtautua moneenkaan asiaan kovin huvittuneesti sen jälkeen, mitä eräästä kesälehdestä sai viikonloppuna lukea.
Siinä oli rivissä kuntien mainoksia ja yhdessä luki, että ”Paimio – aito saaristokaupunki”.
Höh. Minun tässä huumoria piti esittää.
***
Heip.
aku.poutanen@pernionseudunlehti.fi
