Museosuolaa

Tervepä terve. Toimituksen itärannikon viikkovaalitilaisuudet keskeytetään tässä seuraavaksi.
***
Väistämättä tulee seurailtua elämää muunkin veden kuin Saaristomeren laitamilla.
Atlantin länsirantaan päätyvä löytää itsensä Amerikan ihmemaasta. Siellä taas ihmetellään tulevia presidentinvaaleja.
Siinä ei tietenkään ole mitään hirnuttavaa, että ehdokkaista toinen sai viikonloppuna kampanjatilaisuudessaan luodista. Ketään ei yritetä listiä, ei nyrkein eikä torrakoin – mutta sano tämä nyt kaikille tämän maailman hämäräveikoille.
Kieli-ihminen toki jää miettimään. Kun pahaa-aavistamatonta presidenttiehdokasta ammutaan, se on salamurha tai sen yritys. Peuran tai karhun puskan takaa ampuva suorittaa kannanhoitoa tai jatkaa perinnettä.
Vaalit joka tapauksessa saavat miettimään logiikkaa tai sen puutetta.
Eräänä päivänä isommassa kaupassa ajatus jäi nimittäin pyörimään nykyisen yltäkylläisyyden ympärillä. Epätoivo alkoi hiipiä tykö jossain ketsuppikaapin paikkeilla ja otti lopullisen otteensa kaurahiutalehyllyn kohdalla.
Kaurahiutale eli puhekielessä kauraryyni on varmasti arkisista arkisin tuote; se maistuu sadoissatuhansissa suomalaissuissa arkiaamuisin kuin hammastahna, joskin jälkimmäistä harva maustaa voisilmällä.
Köyhyyskertomuksissa halvin kaurapuuro on se viimeinen, mihin jollakulla on varaa, ja toisaalta vakavaraisen kaupunkikulttuurin vaalijan viikonloppubrunssilla nauttima kipollinen luomupuuroa mausteineen voi maksaa saman kuin yksinhuoltajan koko viikon lounaat.
Eipä sillä, pitkään haudutettu ja kunnolla maustettu puuro tietysti on eri tuote kuin mikrouunissa minuutissa vinkautettu.
Kaiken päälle tai kaikkea ennen joku on kaurat molempiin viljellyt: tehnyt pellolla työn, ottanut riskin, jännännyt säitä, korjannut välillä puimuria, vienyt sadon jalostettavaksi. Ketju jatkuu myllyyn ja pakettiin ja kuluttajan pötsiin.
Kun tässä maassa mikään ei synny valvomatta, voi melkein sanoa, että kaurahiutale on hi-techiä sekin.
Mutta siihen epätoivoon. Jo korttelikaupassa tavaravalikoimaa on yleensä sen verran, että nälkäkuolema ei uhkaa kranttuakaan. Isossa automarketissa pelkkä kaurahiutalevaihtoehtojen määrä suistaa kävijän raiteilta. On luomua ja ei, höyrytettyä ja ei, kuituisempaa ja vähemmän kuituista, pikaa ja hidasta, leseillä tai ilman, varakkaille mausteilla, myllärin parasta ja tavallisempaa, pusseissa ja lootassa, vähän joka maakunnsta. Tämä skaala on tarjolla useammalla tuotemerkillä ja kaupan omat brändit päälle. Epäilemättä monella on luottotuotteensa.
Ja sitten siihen logiikkaan. Laitakaupungin automarketissa voi olla tämmöistä maailman tavallisinta tuotetta tarjolla jonoksi asti ja kilpailu on kovaa.
Samaan aikaan tietyn matkan päässä maailman suunnilleen näkyvimpään ja äärettömän vastuulliseen tehtävään on vaaleissa löydetty vain kaksi patua, joita ei sivullinen kaiken näkemänsä perusteella palkkaisi kuin ehkä kaurahiutalepaketteja hyllyttämään.
***
Mielenkiintoinen lehdistötiedote viikon varrelta liittyy ruokaan niin ikään. Siinä peräänkuulutetaan suomalaisten maustekaapeista vanhinta maustepurkkia. Tiedote vieläpä vinkkaa kurkistamaan läpi niin kotien kuin kesämökkienkin keittiöt.
Tässäpä sitä nähdään, ovatko elämäntapajulkaisujen puheet totta. Joko tosiaan on siirrytty mökeistä vapaa-ajanasuntoihin ja kakkoskoteihin. Jos oikein vanhaa purkkia ei löydy, muutos on tapahtunut. Kakkoskodissa ei syödä kakkoslaatua eikä lueta vanhoja lehtiä.
Kansallinen ja käsittämätön entinen mökkiperinnehän edellytti, että mökillä ei ollut niin väliksi siitä, millä nukutaan ja mitä syödään, vaikka rentoutua piti. Mökeille halki maan on kautta aikain viety monenlaista jo palvellutta. Vuoden 1956 heteka, jolle vaari kuoli, Montrealin olympialaisiin ostettu televisio, miksei siis myös Lyyli-tädin maustekokoelma keväältä 1984.
Kansankerroksissa siis näin. Johtoportaan huviloilla olivat vuosikertakamaa myös juomat.
***
Heip.