Heipähän hei. Toimituksen lounaissiiven hyötyliikuntaosasto viikkaa viikkoraportin tähän alle.
Aloitetaanhan kulttuurilla.
***
Vähän pitää pyörtää puheita, mitä t ulee tähän lastenelokuva-asiaan. Olin jo aika varma, että sillä alalla paras osaaminen on pysyvästi pääosin Pohjoismaissa.
Eipä sentään. Amerikassakin tärppää noin kerran vuosikymmeneen.
Kävinpä pyhäillan ratoksi syynäämässä tämän uutuuden, Toy Story kolmosen. Siinä on enemmän ainesta kuin olisi voinut kuvitellakaan.
Tarina sinänsä olisi jo aivan hyvä. Andy-pojalla on laatikollinen leluja, joilla on hauska taipumus herätä henkiin aina kun ihmiset ovat muualla. Lelut ovat jäämässä vaille käyttäjää, kun omistaja on kasvanut isoksi ja muuttaa pois kotoaan. Lelujen porukassa kasvaa huoli siitä, että kukas meillä sitten leikkii jos meidät ullakolle pakataan. Laatikollinen lahjoitetaankin päiväkotiin, joka kuitenkin kohta osoittautuu muuksi kuin auvoisaksi kohtaloksi, ja loppulelokuva seurataan lelujen hurjaa pakomatkaa.
Tärkeintä tietty on se, miten tämä kaikki on toteutettu. Tietokoneanimaatio on nykyään valtavan hienoa. Parhaimmillaan maisemia ei oikeista erota. Leffassa on muutama omanluonteisensa tyyppi ja sitten juuri sopivan häijy paha kaveri, jolle pitää pistää yhteistyössä kampoihin. Seitsemän vuoden ikäraja on siinä ja siinä, kolmikymppiselläkin tuppasivat rystyset valkenemaan siinä kaatopaikkakohtauksessa kun piti käsinojia puristaa. Parituntinen ei ole pelkkää tehostetta.
Aikuisille riittää lisäksi höröteltävää neitimäisessä Ken-nukessa ja monessa muussa asiassa.
Unohtamatta sitä, mitä elokuva saa miettimään. Kasvaminen ja luopuminen ovat ilmiselviä asioita ja tietty hyvinkin rautalangasta väännettyinä.
Sen lisäksi tässä on tietty elokuva, joka korostaa ihan vahingossa leikkimisen tärkeyttä, sitä että hyvässä leikissä tavallinen tienvarresta poimittu keppi voi olla ihan mitä vaan.
Unohtamatta sitä, että leffa tietty on kaiken ohessa parituntunen mainos hahmoistaan tehdyistä kovanhintaisista muoviukkeleista.
***
No, jossain muussa mennään meren takana siitä missä aita on aika laho.
Dan Brown- niminen kirjanikkari väsäsi itselleen muutamalla historiaa ja salaseuroja ja kaikenlaisia hulluja yhdistelevällä kirjallaan lokoisat eläkepäivät. Uusin miehen teos, Kadonnut symboli tarttui mukaan kirjastosta.
Jos tässä tulee joskus itseään toisteltua, niin onpahan melkoista kaavaan kirjoittamista tuokin. Taitavasti tehtyä kyllä: periaatteessa ei yhtään kiinnosta miten sankariprofessorille jossain washingtonilaiskellarissa käy,. toisaalta kyllä on pakko lukea läpi että tietää miten sankariprofessorille käy.
Tohtisiko syksyn kotimaisesta uutuudesta, Matti Yrjänä Joensuusta odottaa tähän perään sellaista lukukokemusta josta jää jotain mieleenkin. Pitkän linjan poliisin aiemmissa dekkareissa on ollut vahvasti itse koetun tuntu ja ihmisetkin ihan kokonaisia.
***
Sellainenkin uutinen, jonka mukaan alokkaista vähän harvempi taas keskeyttää palveluksen. Mene ja tiedä sitten, mitä tästä voi päätellä vai mennäänkö taas tilastoihmeen varassa.
Tämä yleinen asevelvollisuushan on sellainen asia, mistä on mielipiteitä vähintään monta. Jokuhan jo väläytti koko kutsuntasysteemin alasajoa.
Sitä tietty voisi pohtia vielä toistamiseen. Kun nyt tästä ennaltaehkäisystä ja puuttumisesta puhutaan, niin tässähän siihen on oivat saumat, kun koko ikäluokka käy ihmeteltävänä. Moni karsiutuu psyyken tai muiden terveysongelmien vuiksi.
Vaan millä vaivalla olisi seulottavista porukasta tässä kohdassa orastavat ohitusleikkaustapaukset ja aloittelevat avohoitopotilaat, kun kerran näytillä ovat.
***
Ei pääse hirmusti hehkuttamaan noiden pesäpalloilijoidenkaan elämäntavoilla.
Monihan keskittää juhlimisensa viikonvaihteisiin, mutta joku joukkueenjohtaja loihe lausumaan jo heti maanantaiaamun urheiluradiossa, että heidän avainpelaajansa ratkeavat lähiaikoina.
***
Heip.
