Tervepä terve. Toimituksen itäaition viikkoväliajalle poistutaan tässä seuraavaksi.
***
Vanha vitsi toteaa, että ei se koko vaan miten sitä käyttää.
Totta. Esimerkiksi taitavan kaivinkoneen käytön tai etevän juuresten käsittelyn seuraaminen on ilahduttavaa kuten osaamisen katsominen muutenkin. On siis yhdentekevää, onko näpeissä terästä kaksi vaaksanmittaa Victorinoxia vai kolmetoista tonnia Kobelcoa, jos homma sujuu.
Tämä kävi mielessä vuoden loppumetreillä teatterissa, tosin ei levikkialueella vaan Turun kaupunginteatterin suuren näyttämön kolmosrivillä.
Siellähän on puitteet kuten ison kaupungin teatterissa pitääkin olla. Ammattinäyttelijöiden ympärillä näyttämöllä on valoja ja liikkuvia osia kuin keskikokoisella lentoasemalla. Lopputulos on ollut monesti niin näyttävä, että sanallinen kuvailu ei tee oikeutta.
Vuoden päättäneessä Nokia-näytelmässä lavastusta oli verraten vähän, mutta sekö haittaisi: näyttelijäkaarti Taneli Mäkelän johdolla vei esitystä taikurimaiseen tapaan. Teatterin taikaa on sekin, että sekunnissa kaksi aikamiestä voi muuttua elektroniikkayhtiön johtajista pikkulapsiksi eikä välissä tarvitse edes vaatteita vaihtaa ja jokainen katsomossa on sitä mieltä, että noinhan tämän pitääkin mennä.
Hyvän teatteriesityksen näkeminen käy toki kalliiksi, sillä sitä lajia haluaa kohta lisää. Toisaalta summan voisi kaataa hedelmäpelin nieluun tai omaansa, joten molempi parempi.
Tästä tuli mieleen paikallisempi alan asia, nimittäin väliaikaiskortteeriin Kivan taloon muuttanut Salon teatteri. Siltä tyhjilleen jäänyt talo on kaukana laitosteatterista: sähköt sentään tulee, mutta muuten puitteita yli satavuotiaassa rukoushuoneessa voi kutsua ennemminkin kodikkaiksi kuin näyttäviksi. Vaan tämäkö tekemistä olisi haitannut: talossa on nähty vuosien mittaan pitkä rivi niin loistokkaita esityksiä, että ei se koko vaan miten sitä ja niin edelleen.
Samalla talosta on tullut kuin osa teatterin olemusta ja jotenkin tässä tulee kallistuttua sille kannalle, että porukan pitäisi saada palata taloonsa kunnostuksen jälkeen.
Vähän matkan päässä toimivassa kaupungin toisessa teatterissa ei ole syytä huoleen: osaamista ja näkemystä on ollut sielläkin ja menestystä heillekin – mutta Salon teatteriin on pieni omakohtainen kytkös: juuri Mariankadulla olen nähnyt elämäni ensimmäisen teatteriesityksen. Vuosi oli 1984 ja kappaleena saksalaiseen nuortenkirjaan perustuva Momo. Ikää tällä katsojalla oli pyöreät viisi vuotta eikä muistiin ole jäänyt kuin kohtaus, jossa hahmot kulkivat jonkinlaisessa pylväikössä.
Tämä jäi vaivaamaankin: onko teatteri ollut muissa tiloissa kuin Mariankadulla? Salosta ei tolpallisia tiloja tule mieleen kuin vanha elokuvateatteri. Lopulta käsiin löytyi Veli-Matti Henttosen kokoama teatterin historia, josta selvisi, että tuolloin salin ikkuna-aukot ovat olleet näkyvillä ja ikkunoiden rivi on voinut hyvinkin pieniin silmiin näyttää riviltä tolppia. Parempi valemuisto pylväistä kuin ei muistoa lainkaan.
Ja parempi pökkelöt seiniä kannattamassa kuin rooleissa.
***
Heip.
aku.poutanen@pernionseudunlehti.fi
