Monot pöydällä

Tervepä terve. Toimituksen koilliskinoksen viikkokolaukset tehdään tässä seuraavaksi.
***
Kolaukset tässä tapauksessa eivät tarkoita limsaovia, vaan lumikolauksia, joita tätä luettaessa on kai kuultu useammallakin pihalla.

Eihän tiistain ja keskiviikon säässä mitään kummallista ole, edellisestä kunnon lumitalvesta vain on hetki.

Tien päällä selviäminen taas on infra-asia, enkä viittaa sen kummempaan tienpitoon kuin puolentoista metrin muovikeppeihin.

Tiistai-iltaan oli näet merkitty keikka Ylikulmalle ja maisema oli hienoimmillaan kuin Hohto-elokuvan loppukohtauksessa. Tuuli ulvoi ja lunta tuiskusi. Läpeensä tuttukin tie muuttuu illan pimetessä metkan vieraaksi, kun se sulautuu myräkässä viereiseen peltoon ja leveydestä puuttuu kinosten vuoksi puolet.

Vaan onneksi on ilkivallasta vapaita vyöhykkeitä.
Tarkoitan tietysti sitä, että kiitos ja ylistys: aurausmerkkejä tien varresta ei nyt kukaan ollut puhaltanut.

Sitten ei tarvittukaan kuin veneilykokemusta. Idea tuiskutiellä ajaessa on nimittäin sama kuin tiheään viitoitetulla saaristoväylällä: kun keppien väliin tähtää, pysyy riittävän tarkasti reitillä.

***
Sitten on tämä viruksenpiru ja mitä sen kanssa tapahtuu.
Jos oli suurkaupunkien savusumussa jo ennen pandemiaa yleinen käytäntö se, että kadulla painellaan maski naamalla, niin siitä uhkaa tulla jonkinlainen oletusarvo täällä meilläkin. Niin sitä nimittäin silmä tottuu.

Selitän. Viikonloppu päättyi elokuvaa katsellen. Tässä leffassa tapahtumien käännekohta sijoittui missikilpailuun. Elokuva oli pari vuotta vanha, mutta jopa näytti oudolta, kun kuvassa oli joukkokohtaus eikä kellään suojaimia ja katsomokin täynnä viimeistä tuolia myöten.

Aiemminhan on Atlantin takaa tulevissa elokuvissa ällöttänyt kenkäpolitiikka; koirankakkojen ja yskösten yli kävellyillä popoilla lampsitaan kadulta sisään ja heittäydytään edelleen kengät jalassa sängylle pitkäkseen tai nostetaan koivet kenkineen sohvapöydälle. Oudonnäköistä se on yhä, mutta nyt leffaa katsellessa tuli ensi kertaa kiinnitettyä huomiota siihen, että päähenkilö kaupungilta kotiin tullessaan jatkoi suoraan huoneeseensa käymättä käsienpesun kautta. Hyvä, etten ääneen hihkaissut, jotta vessaan siitä.

Vaan harvoinpa elokuvissa muutenkaan jokainen arjen yksityiskohta toteutuu. Autoja lukitaan harvoin eikä valoja huoneista poistuessa sammutella ja niin edelleen.

No, tosielämässäkin on se tietty osuus väestöstä, jota yhteisvastuu saati riskit eivät koske. Käsienpesu tai maskin käyttö edes ruuhkapaikoissa ovat kaukana. Silmämitalla tekisi mieli väittää, että maalla homma on hoidossa oikeinkin kivasti. Isommissa kaupoissa tai kauppakeskuksissa maskittomuus taas tuntuu olevan nuorempien ihmisten valinta ja ehkä vielä silloin, kun muuten ollaan hyvinkin tällingissä ja laittauduttu. Turhamaisuus se on väliinpitämättömyyden vahva kilpailija.

Tällaisella jo korjausmaalia kaipaavalla julkisivulla asian kanssa ei ole enää niin nuukaa. Miten se Gösta Sundqvist tämän sanoitti: tässä naamassa maskikin kaunistus olisi ja niin edelleen.

***
Heip.

aku.poutanen@pernionseudunlehti.fi

Jaa artikkeli: