Käynti Särkisalon koululla heitti minut kerralla takaisin omaan lapsuuteeni. Kun tapasin näitä iloisia, liikkuvia ja mielikuvituksellaan leikkiviä lapsia, mielikuvani langanlaihoilla meikatuilla nukeilla leikkivistä “nykylapsista” sortui.
Monesti huomaan, kuten varmasti moni muukin, sanovani, että “minun lapsuudessa tuli kunnon lastenohjelmia” tai ”minun lapsuudessani leikittiin oikeita leikkejä”. Aamulla oli Nils Holgersson ystävineen ja Pikku Kakkosessa pieni nalle toivotti hyvää yötä. Siinä välissä ei pelattu videopelejä vaan leikittiin ulkona, pelattiin kirkonrottaa tai juostiin juurikin keppihevosten selässä. Välillä kuulen mielestäni surullisia kuulumisia lasten leikeistä. Yhä vain nuorempina ja nuorempina halutaan olla kuin aikuiset. Ei anneta mielikuvitukselle mahdollisuutta vaan leikitään valmiita leikkejä keinotekoisten sääntöjen mukaan.
Onneksi tilanne ei ainakaan kaikkialla ole niin. Henkilökohtaisesti uskon, että maalaisympäristöllä on merkittävä vaikutus lasten mielikuvituksen kehittymiseen. Kaupunkikouluja ympäröivät metalliaidat, useissa maalaiskouluissa taas metsäpalstat mahdollistavat uuden maailman kuvittelemisen koulun naapuriin. Olen onnellinen näiden särkisalolaisten lasten puolesta. Heillä on kaunis metsä, jossa voi leikkiä tuvallisesti välituntien aikana. Ei kaupunkien verkkoaitoja asvaltoidun pihan ympärillä. Heillä on itse tehty esterata ja majoja, joita aikuinen ei mielikuvituksen puutteessa hahmota. Niissä on joskus ollut seinätkin, mutta voihan ne siihen kuvitellakin. Teki mieli heittää kameralaukku syrjään ja jäädä lasten kanssa hyppimään esteitä ja ruokkimaan hevosia kävyillä. Tällaista sen lapsuuden pitääkin olla.
Tästä lehdestä voi lukea lisää Särkisalon koululaisten keppihevosharrastuksesta.
