Pari viikkoa sitten intoilin kotona harrastavani Madeiralla useampiakin levadavaelluksia. Kunhan nyt ensimmäisen helpon saa opastettuna taakse, niin sitten voi valita vähän vaativamman perään.
Levada on saaren viljelyksille pohjoisesta etelään vettä johtava kastelukanava, jonka viereen on muodostunut levadan hoitajan tallaama polku. Polkujen käytön vaellusreitteinä äkkäsivät ensin saksalaiset, ja pohjoismaiset tulivat perässä.
En ottanut etukäteen huomioon, että ”helppo” levada sijaitsi saaren aina syys- ja talvikaudella sateisessa pohjoisosassa. Paikalla oli edellisenä viikkona satanut aika rajusti. Myöhemmin yksi matkalainen paljasti toisaalla, että edellisellä viikolla koko opastettu reissu oli jouduttu jättämään kesken rankkasateen vuoksi. Meillä vettä tuli vain alussa. Polulle aikaisemmin kertynyt vesi oli kuitenkin muuttanut levadapolun mutaiseksi liejuksi, jonka sisällä oli siellä täällä vaarallisen liukkaita kiviä. Reitin keskivaiheilla epäonni sitten kohtasi. Vaikka katsoin jalkoja kaiken aikaa, oikea jalka luiskahti alta, vasen tuli perässä, ja sekunnissa olinkin selälläni pusikossa pari metriä muita alempana. Onneksi kohdalla ei kuitenkaan ollut pahempaa rotkoa, sillä niitäkin kyllä reitillä oli.
Selässäni ollut reppu oli mainio pehmuste, mutta samalla todennäköinen putoamisen aiheuttaja. Jalassakin olivat uudet, partioliikkeestä ostetut kengät. Liukastumisen hetkellä ylimääräistä painoa oli kahden puolen litran vesipullon ja vaihtovaatteiden verran sopivasti takana.
Jos aion jatkossa välttää onnettomuudet, minun kannattaisi unohtaa koko reppu. Todistusaineistoa kyllä löytyy. Muutamia vuosia sitten minulle sattui reppu selässä kaksi lääkärin pakeille johtanutta tapaturmaa, molemmat muutaman viikon sisällä mustan jään aikaan. Ensin rojahdin leuka edellä Nurkkilan koulun portaille. Leuassa oli komea palkeenkieli, joka vaati tikkejä. Pian sen jälkeen kotoa töihin lähtiessä jalat pettivät jäällä, ja vastaanottavan käden ranne murtui. Molemmilla kerroilla repussa oli painava kamera. Silloin vaihdoin pienempään kameraan ja toisenlaiseen laukkuun.
Mutta ihmisen muisti on lyhyt, ja nyt olin lentänyt reppu selässä pusikkoon. Kummallista kyllä, lääkäriä ei tarvittu. Pikkusormessa vain kaksi pintanaarmua, toisessa kämmenessä yksi. Toisessa kädessä kulkenut pikku kamara oli sekin tukevasti kädessä. Lenkin loputtua huomasin, että muiden vaatteet ovat paljon likaisemmat kuin minun. Ehkä kaatumistaitoni ovat sittenkin hyvät.
Tuon jälkeen ei oikein innostanut lähteä matkatoimiston toiselle opastetulle levadalle. Se kun oli lähes samassa ilmansuunnassa tämän kanssa, ja taatusti samanlaista mutamössöä.
Kaupungin yläpuolella kulkevalla levadalle ei mutaa olisi, mutta opas varoitteli vastaan ehkä tulevista hämärätyypeistä. Uhmasin kuitenkin varoitteluja, ja lähdimme ystäväni kanssa tälle levadalle kahdestaan.
Eipä tullut ketään vastaan, ja takaakin puski ohi vain kaksi paikallista lenkkeilijää.
Vaikka olisi paremmatkin olosuhteet, ei isossa ryhmässä kulkemisesta saa paljon irti. Kaikkien pitää mennä samaa tahtia, eikä voi pysähtyä ihailemaan maisemia kun jatkuvasti pitää katsoa jalkoihin, ettei tipahda.
Kahden tai neljän hengen ryhmissä menosta saa varmasti parhaiten irti. Ei ole toisten tukkeena ja voi pysähtyä, kun huvittaa.
Mutta ovat ne korkeuserot aika huimaavia tällaiselle tasaisen maan tallaajalle. Ei se levada mitään lepoa ole, vaikkei hengästyttäisikään.
minna.urpo@pernionseudunlehti.fi
