Tervepä terve. Toimituksen itälaboratorion viikkosolut preparoidaan tässä seuraavaksi.
***
Sitähän on monenlaista liiketoiminnan menestymisen ehtoa. Pitäisi olla idea ja osaamista myydä ideansa ja vielä toteuttaa se. Markkinarakoja tuntuu olevan jos ja miten.
Toisaalta näinä typerinä aikoina, kun kaikki on verkossa tai sovelluksen takana, ilahduttaa joskus sekin, jos huomaa että ihan oikein fyysisellä liikepaikalla on ratkaiseva sijainti. Puujalkojen ystävää ilahduttaa aina, kun saa asioida kivijalassa.
Tämäkään ei tietenkään ollut omaa ansiota.
Sitä on nimittäin tällaisella yrityksen työntekijällä työterveyshuolto ja työterveyshuollolla tässä tapauksessa hyvällä tavalla ponteva työterveyshoitaja, joka huomasi papereistaan, että täällä toimituksen itänurkassa on painettu töitä käymättä lääkärissä saati muussa syynissä vuosikausiin.
Tämähän toisaalta on kansallista perinnettä: mitä sitä nyt terve mies lääkärin aikaa viemään. Joskus lopputuloksena yhtä kansallisperinteisesti ollut se, että lähtö tulee suorilta jaloilta vaikka koskaan mitään kremppaa ole ollut ja hyvissä ruuissa oltu aina.
Yhtä kaikki käsky kävi laboratorioon verta päästämään. Mikäpä hänessä, mutta ennen sitä on oltava ainakin kahdeksan tuntia syömättä ja suunnilleen juomattakin. Aina paranee, jos tunteja kertyy vaikka kymmenen.
Tässä tilanteessa on autuas hän, jolla on hyvät unenlahjat ja mahdollisuus vetää hirsiä yhdeksänkin tuntia. Siinä ei nukkuessaan ehdi niin huomata hiukoa tahi janoa, kun jo löytää itsensä näytteenottotuolista kuivumasta vähän lisää. Toista on, jos puoli yötä menee valvoskellessa, kuten perinteisiin niin ikään kuuluu.
Päivän kulkua näytteenoton jälkeen piti vähän ennakoida: ottaako kotoa sämpylän takintaskuun ja toiseen kahvitermoksen vai mitä. Ilman aamiaista ei kävisi päivän jatkaminen.
Ei tarvinnut veistellä eväitä, riitti kun veisteli sairaanhoitajalle. Jollakulla on nimittäin leikannut todella, kun on keksinyt perustaa kahvilan ihan laboratorion seinänaapuriksi. Kun odotushuoneesssa odottaa piikitystä sen viisikintoista ihmistä yön yli nääntyneenä, niin heistä ainakin neljätoista suksii suoraan laboratoriosta päästyään seinän taakse vähintään mehulle ja vielä mieluummin voileipäkahveille.
Se nyt taas oli saattoi olla vain sattumaa, että kun saavillinen rautapitoista elämännestettä oli valutettu näyteputkiin, oli kahvilan tiskissä ensinnä tärkyllä maksamakkaraleipää.
Veriappelsiinimehu olisi ollut ihan luonteva juttu sekin.
***
Eipä sillä, rutiini sitä voi kai syntyä verikokeissa käymiseenkin ja jotkut joutuvat käymään säännöllisesti. Kerta kuuteen vuoteen ei vielä konkaria tee.
Tulokset ovat siinä määrin hyvin sallitun rajoissa, että tässä on kestetty kilometrejä paremmin kuin eräänkin puolitutun auto, missä ovat sen verran suotimet ja röörit tukossa, että yksi mittari osoittaa koko ajan pientä hälytystilaa eli osoittimen neula tavoittelee punaista.
Toisaalta liika kuluttava elämä voi kai joskus tehdä senkin, että ei lopulta viisari värähdä ollenkaan.
Vertauksia voi toki miettiä enemmänkin. Jo parhaat vuotensa nähneestä autosta voi jäädä monenlaista lammikkoa parkkipaikalle, ihmisestä toivottavasti ei jää. Tämä influenssapärskinnän ja noroviruksen aika on tietysti poikkeus.
***
Veri noin muuten on vertauskuvallinenkin asia. Ehtoollisella vinettotilkka symboloi verta ja joskus huonon uutisen sanotaan peräti olleen veret seisauttava. Sitten on niitä tilanteita, joissa veri kuohahtaa.
Joskus samaan kertaan sattuvat seisahdus ja kuohahdus ja vielä verenpaineen nousukin.
Näin kävi tiistaina, kun uutiset kertoivat maan hallituksen pitävän kiinni omista kriteereistään valtion vanhojen metsien suojelussa eli mitään ei suojella lisää.
Uutinen on hyvin huono ja ahdistava, mutta toisaalta sarkastisesti voi ajatella, että onpa nyt joku vakaa asia tässä maailmassa kaiken keskellä. Tarkoitan, että onpa oikeaa tietoa tarjolla miten paljon hyvänsä, joillekin tärkeintä on aina se, mitä metsäteollisuuden lobbarit höpisevät.
Se lienee verissä tai ainakin verenperintöä.
***
aku.poutanen@pernionseudunlehti.fi
