Tervepä terve. Toimituksen itämetsän viikkohaltijat tavataan tässä seuraavaksi.
***
Kirjoitin viitisen vuotta sitten tälle palstalle otsikolla ”Majesteetti meni”.
Sen oli ajatus olla muistokirjoitus talouden toiselle kissalle, josta aika jätti ennen aikojaan ja arvaamatta. Olemus oli majesteetillinen ja siitä otsikko.
Älkää pelästykö. Tästä ei nyt ole kyse. Kissojen määrä on taloudessa vakio. Tämän lajin suru-uutisia ei ole kerrottavana.
Pitää siis jälleen selittää.
Talon, jossa asuin lapsuuteni ja nuoruuteni, pihalla kasvoi koivu. Koivu oli jo 40 vuotta sitten niin iso, että siitä ei yksi aikamies saanut käsiään ympäri ja lapsia olisi tarvittu halaamiseen neljä.
Koivu oli kuulemma ollut suuri jo silloin, kun taloa oli 1960-luvun alussa alettu rakentaa.
Vuosikymmeninä sen jälkeen koivu toimi paitsi koivuna, myös koko pihan aurinkovarjona ja linnunpöntön paikkana ja oli siinä kiinni jokunen lasten keinukin. Puu oli lopulta niin iso, että sen latvuksen erotti neljänsadan metrin päästä maantieltä aivan hyvin.
Viime viikolla kävi kuten joskus käy: koivusta tuli alas iso oksa. Iso tässä tapauksessa tarkoittaa sitä, että pelkkä oksa kävisi puusta jossain tämän vuosituhannen omakotialueella.
Ne, joilla asiaan on eniten valtaa ja joita se lähinnä koskee, tekivät pikaisen päätöksen: loppukin puu saa turvallisuussyistä lähteä.
Seuraavana päivänä savotta oli jo käynnissä. Työmaata piti tietysti käydä varovasti kurkkimassa, vaikka ei ehkä olisi pitänyt. Koivuparan yläoksat ja latva vielä heiluivat tuulessa kuin vuosikymmenien ajan, vaikka sen alaosasta jo oksia katkottiin. Tuntui samalla lailla pahalta kuin jos olisi käynyt saattohoito-osastolla jonkun luona viimeistä kertaa tai nähnyt lemmikkinsä vaipuvan ikiuneen. Ehkä koivu heiluttikin hyvästiksi.
Jossain vaiheessa piti palauttaa naama päähän, kuivata silmänurkat ja palata omalle työmaalle, mutta asian ajattelu ei päättynyt. Harmitus ei ollut hävinnyt mihinkään, mutta tarina tähän asti alkoi saada lisää värejä.
Kuka tietää esimerkiksi sen, mistä kaikki alkoi? Lensikö jostain siemen juuri sille paikalle vai istuttiko joku taimen silloiselle pihalle ennen sotia. Ja miten joku vuonna 1962 tai niillä main oli todella halunnut säästää jo komean koivun eikä kaataa sitä pois rakennustyömaan tieltä.
Ehkä ei kenenkään mielessäkään ollut käynyt, että juuri tämä puu eläisi vielä kuusikymmentä vuotta eteenpäin ja olisi pystyssä siitä laskien ainakin viiden sukupolven ajan. Se on aika monta hiirenkorvavaihetta ja aika monta syysmyrskyä ja ennen muuta aika monta aamua, jona harmaarunkoinen jättiläinen on näkynyt ikkunasta.
Tai entä, jos koivu olisikin ollut pihan sijaan sopivasti vähän metsän puolella. Siellä se olisi saanut toivottavasti olla hamaan loppuun. Yksi iso oksa olisi tippunut nyt, toinen ehkä kymmenen vuoden päästä, kolmas joskus. Kaiken aikaa koivu olisi ollut hyvä ja tärkeä ja nättikin puu ja se olisi saanut lahota niille sijoilleen. Kuolema olisi ollut arvokkaampi kuin nyt nähty eutanasia äkkiarvaamatta.
Näin tietenkään harvemmin käy tässä kirotussa maassa, missä metsien päälle ei ymmärretä juuri mitään eikä liian usein vanhojen puidenkaan.
Totta kai mielessä kävi sekin, saako tällaista surra ääneen maailmassa, missä päästään terveet valtionpäähenkilöt ovat katoava luonnonvara ja lapsia ammutaan riekaleiksi.
Saa tietysti; nämäkään asiat eivät sulje toisiaan pois.
Koivuasia on tietysti silläkin lailla ajankohtainen, että monen torpan ja saunan ovella on juhannuksena kiinni koivut. Siinä ei tietenkään luonto varsinaisesti kärsi eikä maisema saati kulttuuriympäristökään, jos kerran vuoteen napsaisee jostain ranteenpaksuiset vesat juhannuskoristeeksi.
Koivu ei ole varsinainen rakennuspuu, mutta sisustuspuu toki eli liittyy sikäli uuden tekemiseen.
Sehän on omintakeinen piirre sekin, että monen pitää saada rakentaa oma talonsa, vaikka korjaamalla tai korjaamatta hyviä vanhoja on myynnissä tuhatmäärin.
Ehkä se liittyy jotenkin ajatukseen elämän oikeasta kulusta: kasvetaan, pariudutaan, rakennetaan ja mitä ikinä.
Vanhemmissa taloissa olisi sekin hyvä puoli, että pihassa voi jo kasvaa valmiiksi iso puu, kuusi tai koivu tai näillä main miksei vaikka tammi tai vaahtera. Sellaista taas voi ajatella vaikka muinaisuskoisesti haltijapuuna, joka varjelee talon asukkaita. Ehkä jo iäksi maisemasta hävinnyt koivukin oli sellainen.
Ajankohtainen on sekin ajatus: juhannus on taikojen aikaa ja varjeluksellekin on käyttöä.
***
Hyvää ja turvallista keskikesän juhlaa.
aku.poutanen@pernionseudunlehti.fi
