Tervepä terve. Toimituksen itävaunun viikkopaikka varataan tässä seuraavaksi.
***
Toissalauantai vei paikallisen kulttuurin pariin Kirakan harmaaseen kylään. Esityksen ylistys oli jo viime lehdessä, mutta aiheen eli Tapio Rautavaaran eräs kappale palasi mieleen viime viikolla.
Reissumies Rautavaaran leipä oli laulun mukaan pieninä palasina maailmalla. Sitä soveltaen voisi ihmetellä, miten on pieninä murusina kaalissa tämän päivän reppumiehellä kielitaito.
Viime torstai vei nimittäin Helsinkiin ja paikallislehtien päätoimittajayhdistyksen retkelle ja paluumatka löi hetkeksi ällikällä.
Junassa vastapäiseen tuoliin istahtanut herra nykäisi hihasta jossain Karjaan jälkeen ja kysäisi, puhunko saksaa.
Ajatuksen nopeus tällaisissa tapauksissa on ihan kohtuullinen: siinä sitä avasi suutaan vain kolme kertaa kuin kultakala ja muljautti silmiään vähän samaan tapaan ja sai näinkin äkkiä kakistettua ulos nimenomaan saksaksi, että en puhu kovin hyvin, mutta voinko auttaa.
Suoritus on mainittava, kun muistaa että edelliskerta sen kielen käyttäjänä ei ole ollut tämän vuosituhannen puolella, lukion opettaja harmaantui kanssani viikossa, eikä muutama viime vuonna katsottu Kahden keikan jakso liikaa valmenna.
Keskustelu jatkui kysymyksellä: missähän on speisewagen. Kun vaihtoehto ei ollut enää esittää nukkuvaa, alkoi jostain tippua ajatuksia. Kotona sohvan toisessa päässä oli pelattu kielipeli Duolingoa ja sieltä oli jäänyt mieleen sana speisekarte, ruokalista. Siis kanssakansalainen haluaa ehkä tietää, missä on ravintolavaunu! Tämähän käy helpoksi!
Tai sitten ei: junassa nimittäin ei ollut ravintolavaunua. Myyntipistettä en yrittänytkään saksantaa, mutta riittävän oikein meni, kun sai muotoiltua virkkeen ”das kiosk sind in wagen vier” ja sitten vähän kielirajat ylittävää huitomista. Googlen kääntäjään turvautuminen olisi tuntunut nololta nysväämiseltä, ruotsin kieli oli tulla läpi väkisin pari kertaa.
Kieliopin oikeellisuudesta minulla ei ole aavistustakaan, mutta viesti välittyi: tuoli tyhjeni, mies kaikkosi kohti nelosvaunua ja palasi kohta myhäillen sämpylänsä kanssa.
Sattuneesta syystä juteltavaa loppumatkaksi ei juuri ollut, mutta toisaalta ruoka suussa ei saakaan puhua ja voileipää riitti melkein perille asti.
***
Kohtaamisista sitä nyt joka tapauksessa on kyse, puhuttiinpa kollegoista tai sitten siitä, mitä voi tapahtua virallisen ohjelman jälkeen. Syyskuu tuntui kesäkuulta ja johdatti hakemaan juoman kulmakaupasta ja sitten Kauppatorille sitä lipittämään. Lauttojenlaskentatuokio venähti puolen tunnin juttutuokioksi satunnaisen samalle penkille istahtaneen kanssa ja siinä ajassa ehtii jo pitkälle.
Jotenkin mieleen jäi seuralaisen heitto, kun jo piti joutua junaan: koska emme todennäköisesti enää tapaa, pitää toivottaa kokonaista hyvää loppuelämää. Jossain muussa tilanteessa ja muulla äänenpainolla sanottuna sama olisi kuulostanut tylymmältä.
Näitä tämmöisiä ei tietenkään tapahdu, jos kulkee katuja nenä kiinni puhelimessa ja kuulokkeet korvilla kuten moni.
Oliskohan joskus aikanaan ollut jokseenkin sama asia, jos joku seisoo puhelinkioskissa silmät kiinni.
***
Aiheet tässä joskus keskittyvät kartalla ja näköjään teemoittainkin. Vasta viime viikolla ehdin kehua sitä, miten Ylen ruotsinkielinen puoli sentään pitää kartalla maakunnan asioista ja oitis sitä sitten pääsi koestamaan kielitaitoaan muutenkin. Eikä sillä. Siinä on lounaspöydässä tarjolla vanhan ajan klassikko, kun koolla on parikinkymmentä päätoimittajaa eri puolilta Suomea. Kielisalaatti siis.
***
Ei tietenkään paikkaa, jossa ei nykyaika näkyisi. Yhdistyksen tarkoituksena oli käydä tapaamassa presidenttiä, mutta hänelle oli tullut este, jotain Ukrainasta Pariisissa, vaikka yhdistys tietysti oli jonossa ennen Zelenskyä.
Tämähän toisaalta on tämän päivän vitsaus; asioita ei sovita samalla lailla kuin joskus ja perumisista ilmoitellaan viime tingassa jos silloinkaan. Esimerkiksi pöytävarauksia ravintoloihin tehdään ja jätetään sitten käyttämättä ilmoittamatta asiasta ravintolaan ja ravintoloitsijat ovat aiheesta raivona. Tämmöisestä voisi ihan suosiolla lätkäistä muutaman vuoden porttikieltoa.
Aikoinaan porttarin sai, kun oli nauttinut muutaman ravintola-annoksen liikaa, mutta tässä sen saisi kippaamatta lasillistakaan.
***
Heip.
aku.poutanen@pernionseudunlehti.fi
