Koilliskulma lomailee, mutta kesuri tarinoi kentältä.
Maanantaina ajoin kaupungintalolle.
Ajoin kaksi kertaa ohi kyräillen pääoven edessä parveilevaa pressijoukkoa ennen kuin parkkeerasin kadunvarteen. Olin ajoissa, mutta median edustajat olivat kuitenkin jo tervetulleita tekemään valmistelujaan. Tämä oli hyvä, sillä valmisteluni olivat kesken.
Aloitin tarkastelemalla housunpunttejani. Koin, että pääministerin edessä pitäisi yrittää näyttää siistiltä. Tämä huomioon ottaen aamulla keikalla ruispellon läpi tallustelu alkoi tuntua huonolta idealta.
Kyykistelin autoni takana ja koitin saada mutaa lahkeistani liikkeelle. Toimittajaparvi kasvoi, ja koin valtaisaa ryhmäpainetta liittyä heidän joukkoonsa.
Suoristin selkäni, nappasin kameralaukkuni ja lähdin haparoivin askelin kohti kaupungintaloa. Vatsassani oli perhosia.
Ennen pääovea pysähdyin ja siirsin katseeni kenkiini. En tiennyt missä seisoa. Pitäisikö mennä sisälle, vai jäädä ulos? Olisin halunnut seurata massaa, mutta massa oli jo jakautunut sisä- ja ulkotiloihin melko tasaisesti. Ovella oli yrmeän näköinen turvamies. Päätin jäädä ulos.
Ministereiden saapumiseen oli jäljellä vielä hyvän aikaa. Katselin muiden medioiden edustajia, jotka näyttivät kaikki tekevän jotain tärkeää.
Otin siis puhelimeni esiin ja rutistin otsani. Halusin muiden ajattelevan, että olen hyvin kiireinen ja sovin jo seuraavaa tapaamista vähintään presidentin kanssa.
Oikeastihan lähetin äidille viestin, että jänskättää.
Yrmeä turvamies komensi median sivummalle. Koin suurta riemua, kun sain vihdoin lammasmaisesti seurata johtajaa ja astella muutaman askeleen varmasti oikeaan suuntaan.
Kollegani ottivat kameroitaan esille, ja tunsin heti välinekateutta muiden kuvaajien pitkiä putkia kohtaan. Muistutin itseäni siitä, ettei koolla ole väliä, ja asemoiduin sormi laukaisijalla valmiiksi, kun autot kaarsivat pihaan.
Kuvaajat ja toimittajat hyökkäsivät ministereiden kimppuun kuin korppikotkat haaskalle. Olin puolisen sekuntia liian hidas, ja jäin jalkoihin.
Ylpeyteni rippeitä keräillen räpsin kuvia, kunnes meidät paimennettiin sisälle. Seurasin joukkoa, istuin alas, otin lehtiöni esille.
Sydän tykytti. Puhe alkoi. Kynä sauhusi.
Työn tulos tuonnempana, sivulla 5.
iidaliisa.pardalin@pernionseudunlehti.fi
