–Voimaa pitää olla, vakuuttaa Jesse Rantanen, ja näyttää velmuillen, miten hauis pullistuu.
Jousiammunta ei ole varsinaisesti voimalaji, mutta asioita helpottaa, jos ranteessa on ruista.
–Jos voimaa ei etukädessä ole, nuolen lähtiessä jousi voi heilahtaa ja nuoli lähteä väärään suuntaan, Jesse selvittää.
Palikat ovat olleet nuorukaisella kohdillaan: Jessen nimiin on kirjattu hiljakkoin kaksi SM-tulosta ja yksi Suomen ennätys. SM-kultaa hän saavutti 120 ja 60 jaardin matkoilla ja SE-tuloksen flintissä. Flint-kilpailussa ammuntamatka kasvaa kilpailun edetessä.
Perniön Saurussa asuva Jesse kilpailee CMFU-sarjassa ja edustaa salolaista Ascellaa. Syitä lajin valintaan ei tarvitse hakea kaukaa; Jessen äiti Sanna Leivonen ja tämän isä Keijo ovat menestyneitä jousiampujia.
Jousia on erilaisia; Jesse aloitti ampumalla ns. vaistolla, yksinkertaisella jousella, jossa ei ole tähtäintä. Nyt aseena on tähtäimellä varustettu taljajousi, jossa voi säätää muun muassa vetojäykkyyttä.
Harrastus on vienyt Jessen siinä määrin mukanaan, että hän on perehtynyt lajin historiaankin. Lähtöjään jousi on sota- ja metsästysase, jota on saatettu käyttää jo kiviajalla. Sittemmin jousiammunnasta kehittyi urheilulaji; ensimmäinen tunnettu kilpailu järjestettiin 1583 Englannissa.
Jousi on kulttuurinenkin ilmiö; jousimies on yksi tähtimerkeistä ja Amor ampuu lemmennuolensa jousella.
Myyttiset hahmot ovat tosin kaukana kisatilanteessa.
–Siinä pitää vaan katsoa, miten vieressä ammutaan ja yrittää ampua itse paremmin, Jesse tiivistää.
–Ja kun sata ihmistä ampuu vierekkäin, siinä on kova meteli.
Koko juttu painetussa lehdessä
