Keltaliiviset miehet värkkäävät jotain laskutelineen kanssa. Matkustajat katsovat kummissaan terminaalissa. Mikä mättää? Sitten tulee kuulutus: rengas on tyhjä ja se pitää vaihtaa. Tunnin kuluttua me matkustajat pääsemme sisään rajun pomppusateen vallitessa.
Kuluu tunti, toinen ja kolmas. Salamat läiskivät villisti, ukkosenjyrinä ravisuttaa koneen rakenteita. Ikkunoista ei näe mitään, sillä vettä tulee kaatamalla. Lentoemännät jakavat sentään vettä. Kun sade vihdoin taukoaa, on uusi ongelma. Yksi ilmastointi järjestelmä on hajalla, eikä sellaisella koneella voi lähteä Atlantin ylitykseen, kertoo kapteeni. Hän epäilee rajua ukkosta ongelman aiheuttajaksi.
Sisään lappaa taas keltaliivistä väkeä. Kuluu tunti ja toinen. Nyt saamme jo appelsiinimehua. Viimein koneelle päätetään antaa ”sähköhoitoa”. Istumme hetken aikaa täysin pimeässä koneessa. Ei auta. Järjestelmä on rikki ja pysyy.
Kuuden tunnin odottelun jälkeen tehdään päätös lennon peruuttamisesta. Onneksi tuli sentään syötyä pari tuntia ennen koneeseen menoa, muuten alkaisi jo heikottaa.
Epämääräinen sakki valuu takaisin terminaaliin. Kello alkaa lähestyä puolta yötä. Nyt tämä väki pitäisi hoitaa jotenkin nukkumaan. Ei muuta kuin jonottamaan ja kuuntelemaan epäselviä ohjeita. Jono etenee kuin etana. Vouchereita kirjoitetaan käsin. Vihdoin edessä on tiski. Tulee ohjeet hotellikuljetuksen lähtöpaikasta, lappuja päivällistä, aamiaista ja lounasta varten. Kone yrittää lähteä uudelleen vasta seuraavana iltana.
Hotelliin saapuessa kello on jo yksi yöllä. Ja kuinkas ollakaan, ravintola on juuri mennyt kiinni. Hukkaan meni nämäkin liput, eikä rahallakaan enää saa mitään täällä lentokenttähotellien alueella. Viereinenkin Marriott lopetti tarjoilut samaan aikaan. Sääliksi käy niitä, jotka eivät ole syöneet kahdeksaan tuntiin. Onneksi omasta repusta löytyi jotain pientä.
Huonon nukkumisen jälkeen vuorossa on kiukkuinen aamupala. Vihainen matkaajaväki on ehtinyt näköjään suututtaa ravintolan henkilökunnan jo varhain. Palvelua tulee vastentahtoisesti. Eikä kuponkien 12 dollarin arvo riitä mihinkään. Pienilläkin annoksilla menee jo yli.
Iltapäivällä päästään taas lentokentälle jonoon. Lähtöselvityksen pitäisi alkaa kolmelta, mutta ei. Virkailijat tuijottavat epäuskoisina tietokoneruutujaan. Matkaajien pinna alkaa pettää. Paikalle odotetaan jotain esimiestä.
Reilun tunnin päästä alkaa tapahtua. Esimies kailottaa ilman mikrofonia, että jatkomatkustajat otetaan lähtöselvitykseen ensin. Niinpä, taidetaan jäädä pois tältäkin lennolta! Lennolla kun pitäisi olla tällä kertaa matkustajia kahden lennon edestä.
Tietokonejärjestelmät eivät suostu antamaan tarkastuskortteja eilisen matkustajille, joten virkailijat kirjoittavat kaiken käsin. Ja kyllä kestää.
Jatkomatkustajien etuoikeus selviää kohta: heidän matkatavaransa on purettu ruumasta, ja heidän pitää kantaa se uudelleen sisään. Meille suoraan lentäville annetaan täysin samanlaista infoa, täysin väärin. Eihän siellä mitään laukkuja ole.
Vastoinkäymisten määrä kasvaa niin, että alkaa jo naurattaa. Kun pitäisi mennä koneeseen, niin taas on joku ongelma. Huonosta englannista voi vetää omat tulkintansa. Itse kuulen key ring, joku muu kuulee gearing. Pienen selvittelyn jälkeen ongelma onkin catering. Parempi kuin vaihteisto-ongelma.
Taas kuulutetaan. Kone lähtee aikaisintaan tunnin päästä, jos haluatte mennä syömään, menkää nyt!
Kun vihdoin koneeseen päästään, lentoemäntä kysyy heti: no saitteko te sitä ruokaa? Koneen sisällä kun oli päätetty jakaa ruokavoucherit ennen lentoa, koska koneessa ruokaa oli vain noin kolmannekselle matkustajista! Eipä sekään tieto ollut välittynyt oikeassa muodossa Servisairin maahenkilökunnalle. Uuden ruoan tilaaminen olisi kestänyt tunteja.
Ruoan tilaaminen unohtunut, voi pyhä yksinkertaisuus.
Kokenut lentoemäntäkin myöntää, että nyt on mennyt melkein kaikki pieleen.
Pieleen meni myös asiasta tiedottaminen Suomessa. Taloussanomissa Finnairin viestinnästä kerrottiin, että vihaisemmat asiakaspalautteet jäänevät tulematta, koska lomalennoilla on niin vähän jatkomatkustajia. Väärin. Suurin osa oli menossa jonnekin muualle. Suuri koululaisryhmä oli menossa Venäjälle, kanadalainen hiihtoryhmä leirille Vuokattiin jne. Suomen lehdessä luki, että lentää olisi lopulta voinut, henkilökunnan työaikarajat tulivat täyteen. Lentoemäntä kertoi loukkaantuneensa tästä. Kapteeni taas kertoi meille, että tällä koneella ei voi lentää.
Suurin töpeksijä oli ehdottomasti Finnairin maapalveluita hoitava Servisair. Ammattitaidosta ei tietoakaan.
Catering-pulman kohdalla alkoi jo naurattaa. Tästähän saa hyvän jutun! Tämähän on kuin selviytyjät –sarjaa tositeeveestä.
Mutta toisaalta: Ilman mutkia ei olisi tullut jutusteltua Latviasta Kanadaan jo vuonna 1949 muuttaneen vanhemman pariskunnan kanssa, ei tutustuttua karhuja Kanadan puolella kaatamaan lähteneisiin savolaismiehiin, eikä otettua baarissa drinkkejä melkein naapurista Karunasta olleen pariskunnan kanssa.
Ei jutusteltua viehättävän Salonen –nimeä kantavan nuoren kanadalaisnaisen kanssa. Hän ei osannut Suomea kuin pari sanaa, vaikka sukujuuret ovat täällä.
Eikä seurattua amerikkalaisen joukkoja johtaneen bisnesnaisen rauhatonta kiukuttelua milloin minkäkin virkailijan kanssa. Meistä olisi saanut hienon Big Brother –talon jo muutamassa päivässä.
Lopulta oltiin kuitenkin koneessa. Tyhjin vatsoin. Matkustajat kotiin, vaikka nälkäkuoleman partaalla… Paitsi ettei vielä.
Piti vielä odottaa, että neljä aseistettua poliisia poistaa yhden juopuneen venäläismatkustajan koneesta. Nyt riehaantuivat valittajamatkustajatkin ja kaivoivat kameransa esiin. Salosen perheen lapset pelästyivät tilannetta, ja koko joukko päätti sittenkin jäädä koneesta pois. Heillä olisi ollut ystävien häät Suomessa.
Eikä matkaan voi lähteä, ennen kuin poistuvien matkatavarat poistetaan koneesta.
Osa huolestuu kovin. Vieruskaverini kysyy ensin lentoemännältä ja sitten poliisilta: Onko turvallisuutemme uhattuna? Matkustamon esimies kieltää ottamasta kuvia. Mitä ihmettä, tämähän on julkinen tila!
Kumma kyllä, lentokone pysyy ilmassa Helsinkiin saakka.
Puolisen tuntia ennen laskeutumista kuulutetaan kolmella kielellä, että jatkomatkustajat Leningradiin ottaisivat yhteyden lähtöporttiin 30.
minna.urpo@pernionseudunlehti.fi
