Toimituksen taaimmaisen kopin valo pimenee, enkä pian enää ole tervehtimässä jokaista ikkunan ohitse tepastelevaa koiraa.
Koirien moikkailun lisäksi tuoli on kesällä käännähtänyt hammaslääkäriin kiirehtivien perniöläisten suuntaan, ja vastassa on aina ollut hymyä ja tervehdyksiä. Joskus myös pidempiä keskusteluja, joista kumpikin osapuoli on lähtenyt olo hieman kevyempänä.
Tämä torstai tarkoittaa, että kesätöitä on jäljellä enää tasan tämän päivän verran. Kesä venähtikin pidemmäksi, kun aluksi oli tarkoitus, koska en malttanutkaan lähteä sopimukseen kirjatun viimeisen työpäivän jälkeen. Kuukauden jatkoajasta ei tarvinnut onneksi kinata silmänräpäystäkään.
Nyt on kuitenkin tullut aika pakata muki ja kirjoitusalusta, ja suunnata kohti kotia ja koulua Tampereelle. Haikeana mietin, että tämä melkein viisi kuukautta kestänyt elämänvaihe on kohta ohi. Laukkuun mahtuu mukin ja kirjoitusalustan lisäksi paljon muistoja, nauruja ja heränneitä ajatuksia.
Oppia alasta on kertynyt niin paljon, että voisin kirjoittaa niistä tenttikirjallisen verran. Käytännön kautta olen oppinut asioita, joita ei välttämättä luentosalin suojissa olisi edes hoksattu kertoa.
Päätoimittaja on kiireestä huolimatta ottanut aikansa ja opettanut minulle myös sellaisista asioista, joiden kanssa en ole koskaan ollut tekemisissä. Erilaiset kaavat, lait ja kaupungin päätöksenteko jäivät päähän huomattavasti paremmin rauhassa toimistotuoleilla pyöriessä kuin 200 henkilön luennolla silmät kiinni istumalla.
Tuoleilla pyörimisen lisäksi toimituksessa on voinut olla täysin oma itsensä. Tältä maapallolta ei varmaankaan löydy yhtäkään ihmistä, joka tietäisi minusta niin paljon kuin jatkuvalle höpötykselle altistuneet Aku ja Tea tämän kesän jälkeen tietävät. Oli se sitten siunaus tai kirous.
Huolia kertyi kesän aikana vähemmän kuin uutta opetellessa on ikinä kertynyt. Siitä kiitos kuuluu paitsi toimituksen seinien sisällä pyöriville ihmisille, myös ympäröivälle yhteisölle.
Jokainen kohtaaminen näiden kuukausien aikana on tuntunut merkitykselliseltä. Olen saanut keskustella erilaisten ihmisten kanssa, ja sitä kautta maailma on avartunut entisestään. Eteläinen Salo näyttäytyy minulle kesän jälkeenkin kiinnostavana ja monia tarinoita sisäänsä kätkevänä paikkana.
Monen juttukeikan jälkeen hymy on ollut korvissa saakka koko matkan kotiin asti. Ihmiset ovat olleet lämpimiä, ja minusta on tuntunut siltä, että minun halutaan olevan täällä. Ja tunne tuntuu väistämättä myös toisinpäin.
Arvostan ihmisissä sitä piirrettä, että jos näkee kehuttavaa, sanoo sen ääneen. On ollut suuri ilo huomata, kuinka se täällä Salon alueella tuntuu olevan itsestäänselvyys. Jos lehtijuttu on herättänyt tunteita, siitä on saanut kuulla.
Kehuja on tullut kosmetologin penkissä, bussissa ja kaupassa. Ihmiset ovat olleet ihmisiä ilman turhaa suodatinta. Tällaista kokemusta ei suuremmissa kaupungeissa voisi saada.
Ihan ensimmäisessä tämän lehden tekstissäni kirjoitin siitä, että tässä työssä pääsee kokemaan ja näkemään paljon. Niin todella kävi.
Kesän aikana olen päässyt metsäreiveille, osallistunut sotilasharjoitukseen, käynyt keikkabussissa, kastellut hautausmaan kukkia, käynyt ensimmäistä kertaa raveissa, oppinut käyttämään lossia ilman jatkuvaa pelkoa, nähnyt lentäviä moottoripyöriä ja vaikka mitä muuta.
Tärkeimpiä hetkiä ovat kuitenkin olleet ihmisten kanssa käydyt keskustelut. Niissä hetkissä on usein maailma hetkeksi pysähtynyt.
Vielä on tämä päivä aikaa ihastella Saloa. Tai vaikkapa rikkoa työautosta rengas, kuten alkukesästä minulle jo sattuikin.
Haluan kiittää sekä maailman parasta työyhteisöä että aktiivisia lukijoita tästä hieman pidemmäksi venähtäneestä kesästä.
Tätä parempaa kesätyötä ei olisi voinut toivoakaan.
Liinu Nieminen
