Firman puku

Heipähän hei. Toimituksen lounaisen siiven räpistelyt on taas koottu yhteen sivunkulmaan.
Käydäänpä sanalle.
***
Kaikesta sitä itsensä löytää, niin kuin miettimästä, että olisiko kannattanut mennä aikanaan tuubatunneille.
Asiahan on nimittäin niin, että mutkattomaan pukeutumiseen ihastuneelle ihmiselle on kauhun paikka, kun posti pamauttaa luukusta kutsuja häihin.  Tuskanhiki kihoaa, kun kuulee että häihimään ei voi tulla mustassa t-paidassa vaikka miten haluaisi, ja tähän ikään on selvinnyt hyvin ilman että kaappiin on mistään ilmestynyt suoria housuja, kravatista puhumattakaan.
No, ollapa nyt sotilassoittokunnan jäsen, niiden tuubatuntien ansiosta. Sen kun rykäisisi firman juhlapuvun päälleen ja ei kun menoksi.
***
Noin muuten ei tarvitse ihmetellä, miksi pukuvuokraamot tekevät kesäaikaan hyvää tiliä. Pukupaketin saa käyttöönsä parhaimmillaan viikoksi alle saturaisella. Keskivertoperheessä satanenkin on paljon rahaa, mutta ei sillä vaatekaupassa kuuhun mennä.
Kaupassa tietty tulee se sama pulma vastaan, mikä aina kevättalvisin on vihannestiskiä silmäillessä.  Sitä tietää, että kotimaista pitäisi hankkiman, kun se on parempaa ja kaikki muut vakioperusteet, vaikka hinta kirpaisisikin.  Sama juttu juhlatamineita valitessa. Tavallaan mieluusti tukisi pohjalaista kengäntekotaitoa ja ostaisi ne satasen monot. Toisella puolella on tieto siitä että samaisilla jalkineilla ei ole mitään käyttöä taas kahdeksaan vuoteen, ja vieressä olisi murto-osan maksavia kertakäyttöisiä takaintialaisia. 
No, ison miehen pelastus on taas siinä, että tuontitohvelien koot loppuvat nelivitoseen tai –kutoseen eli sieviläisiksi meni taas kerran.
***
No, tärkeähän se hääpäivä parille on, ei sitä käy kiistäminen. Joskus on kyllä pyörinyt mielessä, onko se sittenkään ihan harkittu homma sitä koko elämän tärkeimmäksi mainita.
Entäs sitten,  kun päivä kääntyy iltaan ja on kohta ohi. Sen jälkeen tulee vielä viitisenkymmentä vuotta toivon mukaan hienoja päiviä, mutta pitääkö tämä sitten tulkita niin että pelkkää alamäkeä ne kaikki sen jälkeen kun tärkein meni jo.
***
Yhtä merkkipäiväähän on juhlittu hela viikko vähän joka paikassa. Ensimmäisestä kuulennosta on  40 vuotta ja tämä se tietysti on muistelun paikka.
Ei nyt mennä siihen, että ne ovat aika kiehtovia teorioita, joiden mukaan koko lentohässäkkä oli sumutusta.
Tottahan on, että aivan uskottavaa avaruuskuvaa on tehty elokuviin vuosikausia ilman, että näyttelijät olisivat filmistudion yläkertaa korkeammalle poistuneet.
No, tässä on kertoiltu myös siitä, miten ensimmäisille kuu-ukoille sitten kävi.  Ensimmäisenä kuulle astunut Neil Armstrong esimerkiksi on vetäytynyt täysin julkisuudesta kyllästyttyään siihen, että jopa hänen parturiin jäämillään hiuskiehkuroillaan yritettiin tehdä rahaa.
Jotenkin tuota kyllä ymmärtää. On se jotain, että on kuussa käynyt, mutta entä jos sitä haluaisi maahan palattuaan luoda uraa vaikka torikauppiaaana, posliinimaalarina tai maailman parhaana pianonvirittäjänä. Ei onnistu. Aina vaan pitäisi samat kuujutut kertoa ja aina uudestaan.
***
Kuuhan taas noin muuten on niitä paikkoja, jotka eivät ole kehonrakentajien mieleen. Se kun on sellainen painoton tila.
***
Heip.
aku.poutanen@pernionseudunlehti.fi