Ku Virtaska assu siin pappuka liki, nii Kerttu ja Unski ova sopine, ett hää vähä pittä silmäl, onk siäl jotta liiket ja syttyk ja sammuk siäl valo.
Pappuk on saanu siit hommast vihi eikä ol siit ollenka hyviläs, et häne touhujas kytätä.
Ny Virtaska soit Kertul, et mitä se pappuk siäl vanhas kanalas oikke husera, ku hää mene sin joka päiv ja viippy siäl hyvä aikka. Onk siäl mittä lämmitystäkä?Siäl hää parhalaski taas o.
Kerttu ol juur saanu korvapuusti uunist ja hää sanos Unskil, et ny mennänki pappukal ehtopäivkaffel. Mää pistän pulla pussi.
Ku hee tuliva pihal, nii pappuk tul ulos kanala ovest ja kysys, et tulivak hee iha oma-alotteisest vai onk Virtase valvontakomissio tehny jonku ilmotukse.
Kerttu heilut pullapussi ja sanos, et tuatti lämpimäissi. Samalas hää lykkäs ittes kanala ovest sisäl enneku pappuk kerkis pistämä ove kiine.
– Hajek sää jotta? kysys pappuk.
– Ei mää mittä erikoist. On tääl tätä roju niin taitamattomast. Sit ku nuare ova koto, nii tarttis tulla porukal vähä perkkama ja viärä jotta kaatopaikal.
– Tän ei ol tulemistaka sekottama, siivo omi nurkkias, mää tartten nää kaik tavara.
Kerttu ol vähä ihmesäs. Hää näk, et siin ol vanh nojatual, misä ol pääline kaik rik ja sihe ol paiskattu lamppanahk pääl. Siin pappuk sit näköjäs o istunu
– Mihe sää näit tarttes? kysys Unski.
– Mää katon elokuvi
– Häh, elokuvi?
– Nii ain. Ku mää istun tääl yksi ja hiljaksi ja katon jotta vanha tavara, nii mää nää silmisän kuka sitä on käyttäny ja misä. Jos katota vaik tota emaljeerattu empäri, misä on tommone puine pulik tosa sankas. Se o kulunu kiiltäväks Sylvin kouras. Hää kulk ain eres takasi ja traijas jotta tos empäris. Hää men tuppa ja kanala, tuppa ja kellari, tuppa ja perunmaal. Hänel ol simmone iso ruutuline esliin eresäs ja nauha heilusiva tuules. Ain hää ol jossa tyäntouhus.
– Juu, se o varma, et jos äit men ovest ulos, nii ei hää menny pihal filtin pääl makkama ja aurinko ottama, muistel Unski.
– Vaik ei tee sitä ymmär, ku olla sakis ja jokane hölöttä omias, nii ei siit sillo mittän tul.
– Kyl mää jollan taval ymmärränki, myäntel Unski. Tääl o viäl noi mun sukseniki, minkä sää oles tehny. Kyl mul niinpal koulus nauretti ja haukutti Väinämöise suksis.
– Mää muistan kuin kova sota meil tul noitte suksien. päält. Mää olin tervanu nee ja taivuttanu kärje ja sit viäl laittanu oikken kaupa vaksi pohjal, ku sul ol hiihtokilpailu koulus, mut sää vaa parkusis naama vääräläs. Sylvi ol ylensä simmone tasane luannoltas eikä mul pahemi pistäny hantti, mut sillo hää nous takajalvoles.
Hää ol nii hurja näköne, etten tiär mitä hää olsis tehny, jollen mää olsis antanu myäre.
Unski nauroi, et ei tiär vaik hää olsis humauttanu suu sil empäril.
– Voi olla, mut hää huus niinpal ku äänt kurkust läks, et nyy meijänki pojal osteta sälesukse niinku muilki ihmisil. Mää ihmetteli , et mikä helkuti sälesukse. Nimiki o jo simmone, et koht ne on kans sälenä. Mut ei siin sit mikkä auttanu
– Pärjäsik sää niis hiihtokilpailuis, ku sul ol ne uure suksekki? Kerttu utel.
– No eeei, ei se yksinäs suksist kiine ollu. Emmää ol koska ollu mikkä urheilija. Niku nauroi, et meitil kävi tuuri, ku molema tulttin toiseks, hää etupääst ja mää takapääst.
– Mut nyy mennä kaffel, ennenku pulla kokonas jähtyvä.
– Orottakas, mää vähä pyllistän ton Virtaska akkuna päite.
– Nyt lopetas tommose jutu, iso miäs. Virtaska o ystävälline ihmine, ku pittä sust hualt, mee ollan kiitolissi hänel.
Mantar
