“Mettään on tullu jo syyyys, lohruton yän hämäryyyys!”
– Älä siin ny hoilot, peljätäs kaik elukakki, Kerttu motkot Unskil.
– Mikä eluka, ei tääl metäs ol enä mittä elukoi, kaik ova ihmiste nurkkis, ku siäl o ruakka.
– Onpa tääl vaik mitä, hirvi ja peuroi ja ketui ja jäneksi ja eik tääl jossa ollu susiperheki.
– Sää ja sun susiperhes. Simmone ku tulsis vasta, nii kyl sun siänkoris lennäsis mettä, ku sää juaksis karkku.
Unski istus kannonokka ja Kerttu pauhas, mitä sää sihe ny istusis kyhjottämä, ku siäni tarttis hakke.-
Mää istun täs hiljaksi ja orotan, kosk se susiperhe tule meitti morjenstama.
– Oi joi kuin pal tääl on kanttarel……..! Kerttu huus tohkesas ja kompastus rissu ja lens pitkin pituttas sammalikko.
Unski nauroi oikken pää takakenos ja Kerttu suuttus, herrasmiäs tulsis ja autasis ylös.
-Haloo, onk tääl jossa herrasmiähi kuulol, muija o vatolas varvikos! Tul ny helkutis auttama äläkä siin hirnu!
– Jos mun nyt sit täytty herrasmiäste puuttes uhrautu, meinas Unski ja nykäs muijas ylös.
Hee putsasiva Kertu kamppei ja kuusikost rupes kuuluma , ku risu katkesiva. erttu ol iha silmä pystys, mikä siält ny tule, onk se hirv, ku noi raskaste astu. Koht joku huitos kuusse oksi erestäs pois ja Timppar ja Aune kohnisiva siält näkyvil.
-Ai teek tääl olekki. Täytys oikken tulla kattoma, et ketä tääl metelöitte.
Kerttu ol hiuka nolona ja selit, et ku toi meijä äij o ain tommone. Timppar nauroi, ei täs mittä, pääasja et ol tutui ihmissi ettei ollu mittä remusakki.
– Kas ku isäntmiäs kerkki tähäaikka vuarest kulkema siänmetäs keskel tyäpäivä, ihmettel Unski.
– Ei mää ol enä mikkä isäntmiäs, vuokramiäs heilu meijän pellol.-
Jasso, vai on teilläki homma siin mallis, et isänt istu pihakiikus ja lukke Maaseurun tulevaisut ja vuokramiäs häärä suuren traktorin kans kuulokke pääs ja rokki soi. Laskik sää ettei enä kannat vai tulik jotta sairaut?-
Hiuka molemppi, vastas Timppar ja hää istus kans toise kannonokka. Uussi konei olsis tarvinu osta ja tehrä uut velkka, mut ku mul rupes pumppu reistama, nii ei oikke tehny miäl enä investoira.
– Ei teijän poja sit ol kiinnostunei jatkama.
– Vanhemp poik luk ittes insnöriks ja o Helsinki nurkkis hommis. Hänel o muija ja tytär siäl, eikä he ol kiinnostunei meijä tiluksist, ku tääl o nii tylsä. Tarttis olla järve rannal ja paljo kaikelaissi kivoi elukoi, mitä sais silitellä ja syättä piäni ruahotupoi.
– Mut mitäs nuaremp poik, mitä hää homma?
– Hää on jo montta vuat asunu Lontos. Hää men sin opiskelema ja jäi sil tiäläs. Mee olla sanottu, et tul pois siält, ku nee sekkova see preksitin kans. Mut hää tykkä, et siäl o iha hyvä olla. Hänel on kans kaver siäl.
– Jos hänel tule viäl lapselapsi, ketä ova innostunemppi teijä tiluksist?
– Se häne kaveris o miäspualine.
– Jaa jaa, siin o sit oma hankaluutes, se on tätä nykyaikka.
Kerttuki kysäs välil, onk se teijän pojan kaver valkoihone? Aune sanos, et ollan me kuva nähty. Kyl hää hiuka tummanpuhuva o. Unski naureskel, et muistak tee, ku mee oltti nuari. Sillo ol elämys, ku pääs Salos käymä, Turku ja Helsink oliva jo oikke iso mailma. Sit ku löys itteläs muija naapurpitäjäst, nii sitä ihmeteltti, et kui niin kaukka täytys hakke, eik omast pitäjäst kettä löytyny. Paljo o mailm muuttunu.
-Juu ja enne naisil ol kova hinku päästä taloemänäks. Nyy maajusseil haeta telkkarist appu , mut aika harva taitta onnistu, kirjei laiteta paljo, mut ain loppupeleis homma kaattu.
Unski rupes napsima vettynei mustikoi kanno viärest suuhusas. Onpa nää makjoi ja kui näit onki näin paljo jääny tähä.Mää syän nää pois, kokko sää Kerttu niit keltasiäniäs. Mahtak niis viäl olla jotta tsernopili jäännöksi?
Mantar