Juuri tässä kohdassa vuotta eletään monen opiskelijan mielessä jännittäviä aikoja. Abiturientit ovat vetäytyneet kirjojensa pariin, viimeistä vuottaan ammattiin opiskelevat miettivät niin ikään loppukiriä ja peruskoulua päättävien pitäisi tietää, kumpaan joukkoon haluavat muutaman vuoden päästä kuulua.
Yhteishaku koskee koko maassa kymmeniätuhansia opiskelijoita: viime vuonna ammattiopisto oli ensisijainen hakukohde vajaalla 30 000 nuorella ja lukio noin 34 000:lla.
Asian parissa pähkäilee myös koko joukko tämän seudun yhdeksäsluokkalaisia. Heistä kaksi on äänessä tässä lehdessä.
Aivan helpon tehtävän edessä ei valintalomaketta täyttävä yhdeksäsluokkalainen ole. Paineita tulee varmasti niin kaverien valinnoista kuin siitäkin, mitä kotona on puhuttu. Luonnollista lienee, että vanhemmatkin kaikella rakkaudella esittävät omia ajatuksiaan lapsensa lähivuosista.
Ehkä oman osansa hämmentämiseksi tekevät uutiset työvoimapulasta: hakeako varman päälle opiskelemaan sellaista alaa, jolla varmasti on töitä
– vaikka sitten vähemmänkin mieluisia. Toisaalta tiedetään sekin, että pelkkä taloudellinen korvaus ei työnteon motiiviksi nykyään kaikille riitä.
Jo perinteinen ellei vanha ajatus on sekin, että kolme vuotta lukiossa voi olla samalla kolme vuotta lisäaikaa miettiä, mitä isona haluaisi tehdä. Senkin ajatuksen voi kääntää nurin: samoin voi suhtautua myös opintoihin ammattiopistossa. Molemmissa kannattaa joka tapauksessa hoitaa opintonsa kunnialla, jotta käteen jää mahdollisimman paljon; opiskelu on aina kotiinpäin, vaikka varsinainen unelmien opintopaikka tai haaveiden työ olisivatkin vielä matkan päässä. Ehkä niitä ei vielä ole olemassakaan.
Ennen muuta olisi tärkeä muistaa, että viisi- kuusitoistavuotiaan ei tarvitse tietää, mikä hänestä tulee isona. Monen yhdeksäsluokkalaisen vanhempikaan ei välttämättä vielä tiedä.
