Kuluvan kesän kotimaanuutisista mustimpia ei tarvitse kauaa miettiä: Suomen Uimaopetus- ja hengenpelastusliiton tilaston mukaan heinäkuussa hukkui 28 ihmistä. Helleputki vei ihmiset vesien äärelle, mutta tällä tavalla vilvoitteluhalun ei pitäisi näkyä.
Erityisesti huolta ja keskustelua ovat herättäneet lasten ja nuorten hukkumiset.
Syitä on haettu niin uimaopetusresursseista kuin koronavuosistakin, samoin pohdittu sitä, onko ihmisten käsitys uimataidosta muuttunut viime vuosina.
Onnettomuuksia sattuu joskus varovaisimmillekin, joskus surua lisää tieto siitä, että murheellinen lopputulos on seurausta välinpitämättömyydestä tai uhkarohkeudesta.
Uhreja ei saa eikä voi syyllistää eikä mikään tuo heitä takaisin, mutta sama ei saa toistua ensi kesän helteillä.
Vesileikit ja vesillä liikkuminen kuuluvat vuodenkiertoon ja hauskanpito uimarannalla on mitä mainioin tapa viettää kesäpäivää, mutta pieni tosikkomaisuus ja varuillaanolokin ovat viisautta.
Kaiken takana on kysymys uimataidosta ja siitä, miten veteen totutaan ja opitaan. Eikä siihen opita, jos ei opeteta. Monet on opettanut uimaan isä tai äiti, monet uimakoulu, jotkut koulun uimatunnit.
Hankalaksi yhtälö muuttuu, jos yhteiset uimakokemukset esimerkiksi koulun puitteissa koetaan epämiellyttäviksi tai niitä ei alkuunkaan ole. Tänään alkaneen kouluvuoden ohjelma on jo lyöty lukkoon, mutta kouluillakin pitää olla mahdollisuutensa opettaa ja totuttaa lapsia uimiseen. Aivan yhtä lailla vastuu on vanhempien.
Loppujen lopuksi on yhdentekevää, kuka ensiarvoisen tärkeän kansalaistaidon opettaa, kunhan opettaa. Uimataidosta on kohta turha puhua kansalaistaitona, jos se ei ole kansalaisten taito.
