Perniössä puhuttiin viime viikolla nuorten kuulumisista, pienellä porukalla ja tällä kerralla vain aikuisten kesken.
Huoli on varmasti aitoa: valtaosalla nuorista menee hyvin tai paremmin, mutta joukkoon mahtuu myös heitä, jotka ajautuvat sivuraiteelle tai jäävät kuin sivustaseuraajiksi omassa elämässään. Näin voi käydä yhtä lailla kaupungin lähiössä kuin maaseudun kylässäkin.
Yhteenkään syrjäytymiseen ei ole varaa, ja tämä kelpaa vielä ottaa esiin vaikka useammassa vaalikampanjassakin. Vara tässä tapauksessa ei tarkoita vain rahaa vaan ennen muuta inhimillistä puolta: syrjäytyminen on hukkaan heitettyä elämää nuorelle itselleen ja samalla raskas kierre myös hänen lähipiirilleen.
Yksi paikallisista ja arkisista aiheista on ollut tapetilla ennenkin: kuka vastaa nuorisotilan lauantaiaukioloista. Kysymys voi olla isossa kuvassa pieni, mutta asia tärkeä. Kaupungin puolesta hoituvat nuorisotilan arki-illat, mutta viikonloppuvuoro on perinteisesti ollut vapaaehtoisten vastuulla.
Viime viikon tapaamisessa heitettiin ilmoille ajatus siitä, tulisiko seudulle perustaa vielä yksi yhdistys, joka ottaa kantaakseen nuoria koskevia asioita. Jos yhdistyksen perustaminen tuntuu toimintaa helpottavan, ei sille ole vaihtoehtoja. On silti hyvä muistaa, että yhdistyksiä on seudulla jo pitkä rivi eikä yksi lisärivi yhdistysrekisterissä sinänsä auta mihinkään. Lisävoimat jo olemassa oleviin yhdistyksiin voivat tuottaa tulosta.
Ennen muuta tarvitaan niitä kuuluisia tekeviä käsiä eikä käsipareista suoranaisesti ole pulaa. Esimerkiksi yhteiskoulun runsaalla 200 oppilaalla on varovasti laskien ainakin kolmesataa vanhempaa. Tästä joukostakin luulisi kevyesti löytyvän parivaljakoita valvomaan nuoria muutamaksi tunniksi lauantaisin – muitakin kuin ne isät ja äidit, jotka jo venyvät moneen esimerkiksi seuratoiminnan puitteissa.
