Maanviljelijät saivat viime perjantaina melkoisesti näkyvyyttä; maataloustukien maksatuksen takkuilu oli viimeinen pisara tuottajille, jotka muutenkin kokevat maatalousalan olevan ahdingossa. Monella tilalla maksuvalmius on heikentynyt selkeästi tuottajahintojen laskettua ja tukien jäätyä aikataulustaan jälkeen. Helsinkiin jyräsi näin perjantaina jopa satoja traktoreita; tarkoituksena oli kertoa porukalla päättäjille, että muutoksia tarvitaan.
Hermostuminen on helppo ymmärtää. Jos muutenkin laskevasta liikevaihdosta lähtee tukien viipyessä pois paksu siivu, joillain tiloilla jopa puolet tuloista, tilanne käy äkkiä tukalaksi.
Maallikon silmään tukiviidakko on kiistatta monimutkainen ja paikallislehden toimittajalle on tuttu ilmiö, että maatilalla käydessä isäntä tai emäntä antaa byrokratian määrästä muutaman kitkerän kommentin.
Huolestuttavalta tuntuu tieto, jonka mukaan viivästyksen syy on tietojärjestelmätyön työläydessä. Kärjistäen voisi ajatella, että kyseessä on vähän kuin tilanne, jossa uuden auton hankinnan jälkeen huomataan, että kellään omistajista ei ole ajokorttia. Ison ihmisryhmän toimeentuloa koskevat järjestelmät pitäisi viilata käyttökuntoon hyvissä ajoin.
Tuissa on pohjimmiltaan kyse kilpailukyvyn turvaamisesta; ilman tukia myyntihinnat karkaisivat pilviin. Tämän voi nähdä myös laajemmin; se, että maatalouselinkeino toimii, takaa osaltaan myös muun maaseudun elinvoimaisuuden. Tilojen välilliset vaikutukset esimerkiksi työllisyyteen ovat isot, samoin vaikutukset koko elintarvikealaan. Tukena satsattu euro tuo monta euroa takaisin. Tällä on perusteltu muidenkin teollisuudenalojen valtiontukia.
