Ukrainan kriisi jatkuu täytenä sotana tätä luettaessa kolmatta viikkoa.
Suurin hätä on paikan päällä olevilla ihmisillä, mutta tapahtumilla on seurauksensa laajemmaltikin.
Ukrainasta on paennut tiettävästi jo yli kaksi miljoonaa ihmistä ja heistä osa on saapunut Suomeenkin.
Tilanne on synnyttänyt lähes yhdessä yössä monenlaisia tapoja auttaa: paikan päälle on kerätty niin aineellista kuin rahallistakin apua niin yksityisvoimin kuin esimerkiksi järjestöjenkin organisoimilla keräyksillä. Lisäksi ihmiset ovat tarjonneet tulijoiden käyttöön omistamiaan asuntoja ja muita tiloja.
Tämä onkin oikein. Suomalaisessa elämänmenossa voi olla virheensä ja valuvikansa, mutta loppuviimeksi olemme vauras hyvinvointiyhteiskunta, jolla on varaa ja keinot avustaa hädässä olevia niin yksilöinä kuin yhteiskuntanakin.
Kovin kaukana ei ole edellinen pakolaiskriisi: vuosina 2014 ja 2015 lähti Lähi-Idästä ja Afrikasta liikkeelle yli miljoona turvapaikanhakijaa ja osa heistä tuli Suomeen. Tuolloinkin auttamisen halua oli, mutta sen rinnalla oli voimakas vastarinta; moni muistaa yleisötilaisuudet ja mielipidekirjoitukset, joissa vaadittiin vähintään joitain rajoja kiinni – jos ei Euroopan, niin Suomen tai oman kylän ainakin.
Jotain on nyt toisin: lieneekö tulijoiden kotimaan läheisyydellä jokin painoarvo siinä, että nyt vastaanotto on suopeampi.
Muutaman vuoden takaiseen turvapaikanhakijoiden vyöryyn liittyi myös melkoinen määrä puppupuheita. Etenkin sosiaalisessa mediassa levitettiin perättömiä ja poskettomia väitteitä esimerkiksi tulijoiden saamista etuuksista.
Voi vain toivoa, että tällainen huhumylly ei tällä kerralla edes yritä käynnistyä.