
Kuvassa Harro Koskisen elämästä kertoo amanuenssi Mia Nieminen.
Salon taidemuseo Veturitallin yhden näyttelysalin lattialla ei vahingossa ole vanha ompelukone. Näyttelyssä sillä on virka punnuksena, esillä olevien vanhojen purjeiden pitämisessä oikeassa asennossa.
Samaisella koneella kuvataiteilija Harro Koskinen vuosia sitten ompeli purjeita veneisiinsä.
Voi sanoa, että Veturitallin kevään näyttelyt vievät kahdenlaiseen utopiaan.
Utopia käsitteenä tarkoittaa lyhyesti sanottuna sopuisaa ja onnellista ihanneyhteisöä ja historia tuntee enemmän ja vähemmän onnistuneita kokeiluja tähän suuntaan.
Kuvataiteilija Harro Koskinen haki omaansa saaristosta Ahvenanmaalta.
Koskinen muistetaan maalauksistaan ja veistoksistaan, joista Sikamessias -niminen teos synnyttti vuonna 1969 kohun ja johti jumalanpilkkasyytteeseen. Sittemmin Koskinen kritisoi veistoksissaan muun muassa suuryrityksiä: Esson logosta tuli Esto ja Shellistä Smell (haju). 1980-luvulla otsikoihin nousi maailmalta ympäristökatastrofeja kuten Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus ja Exxon Valdez -tankkerin karilleajo.
Tuolloin Koskinen eli jo perheineen utopiassaan, kaukana mantereesta Porsskärin saarella. Se sijaitsee Ahvenanmaan saaristossa Kumlingen pohjoispuolella, Kustavista lounaaseen. Veturitallissa on tänä keväänä auki yksi ikkuna taiteilijan perhe-elämään saarella noina vuosina.
Koskinen vuokrasi Porsskärin tilan 1980-luvun alussa. Tilan vanha päärakennus oli ollut Koskisen sinne saapuessa vailla vakituista asukasta runsaat parikymmentä vuotta. Koskinen puolisoineen kunnosti ja vaali rakennuksia perinteisin keinoin – esimerkiksi maalasi seinät punamullalla, vaikka häntä varoitettiin, että väri ei kovissa oloissa kauaa pidä.
Kuvat kertovat jo nyt menneestä saaristolaiskulttuurista ja ympäristöstä: perinteisistä rakennuksista, käytössä vielä olevista verkkovajoista, käytön myötä auki pysyvistä maisemista ja vuodenkierrosta sekä niin kovista jäätalvista, että merta pitkin saattoi ajaa autolla Merimaskusta Houtskarin kautta Porrskäriin. Hykerryttävä on otos, jossa on venevajan viereen jäälle pysäköity perheen Volvo.
Galleria Sivuraiteella puolestaan nähdään Lilli Haapalan ”Utopian jäljillä”.
Utopia tässäkin tapauksessa oli matkan päässä, Venäjällä Siperian itälaidalla Amurinmaalla.
Kohde kuulostaa oloiltaan karulta ja ankaralta, mutta vaihtoehtokaan ei ollut häävi: Suomessa elettiin vuosina 1866-68 ankaria katovuosia. Keisari Aleksanteri II lupasi Siperiaan lähteville ilmaista maata ja verovapauden. Satakunta suomalaista tarttui täkyyn ja yksi heistä oli Haapalan kaukainen sukulainen.
Sivuraiteessa on esillä muun muassa video Haapalan matkasta siirtolaisten jäljillä. Hän matkusti junalla, mutta nykyvinkkelistä voi vain arvailla miten 9000 kilometrin matka halki erämaiden on toistasataa vuotta sitten sujunut. Elokuva yhdistää matkatunnelmia, päiväkirjamerkintöjä ja aikalaiskertomuksia.