Lohdullinen avauslause pääkirjoitukseen voisi olla: Perniö ei ole yksin.
Tällä viikolla uutisaiheena on lääkäripula Perniön terveysasemalla, ja samansuuntaista kuuluu terveyskeskuksista muualtakin, isommistakin taajamista.
Asiaa ei käsitellä ensimmäistä eikä ilmeisesti viimeistäkään kertaa.
Eräs käänne on se, että asemalle hankitun ostolääkärin työpanosta ei saada käyttöön ainakaan suunnitellussa aikataulussa.
Pulma pohjalla ei ole se, että lääkäreitä ei varsinaisesti olisi. Lääkäriliiton tilastojen mukaan Suomessa oli vuoden 2018 lopussa 21 148 alle 65-vuotiasta lääkäriä ja vuodesta 2010 määrä oli noussut yli kahdella tuhannella. Vuonna 2019 lääkäreitä valmistui kotimaasta 657. Keskeinen ongelma on se, että työt ja työn tekijät eivät tunnu kohtaavan millään.
On omalla tavallaan helppo ymmärtää, että yksityinen puoli tai esimerkiksi työterveysvastaanotto kiinnostavat työpaikkana – joko miellyttää palkkaus tai mahdollisuus valita työnsä tarkemmin kuin julkisen puolen yleislääkärinä. Ehkä joidenkin vaakakupissa painaa sekin, että työpaikka tällöin on monesti kaupunkikeskuksessa.
Vaikka yleislääketiede kiinnostaisi ja terveyskeskuksessa saisi käyttää osaamistaan laajalla skaalalla, ei terveysasemille ole töihin tulijoita ruuhkaksi asti. Työn mahdollisen monipuolisuuden vastapainona on tieto siitä, että työ voi olla myös väärällä tavalla kuormittavaa – eikä se helpotu muuten kuin resursseja lisäämällä. Niitä on vaikea lisätä, jos avoimiin paikkoihin ei ole tulijoita.
Ensi vuoden alusta aloittavalla hyvinvointialueella on ratkaistavana vielä kysymys jos toinenkin ja rekrytointi on niistä yksi.
Onko esimerkiksi maaseudun lääkärityhjiö sellainen ilmiö, jota yksityiset toimijat pyrkivät jollain täyttämään. Yksityisten vastaanottojen perustamisaaltoa tuskin tulee, mutta ostolääkärien käyttö ei varmasti ainakaan vähene. Ostosopimus toisensa perään on reiän tilkitsemistä sekin.