Perniönseudun Lehden somessa esitettiin viime viikolla ajatus: saataisiinko hiihtäjä Lauri Vuorinen myös Perniön torille juhlimaan.
Syy oli selvä: Vuorinen hiihti itsensä urheiluhistoriaan sivakoimalla MM-pronssille miesten sprinttikisassa.
Kilpailua katsottiin epäilemättä Perniössä monessa kodissa ja varmasti niillä työpaikoillakin, joilla suinkin mahdollista. Urheilu yhdistää, silloinkin kun laji ei ole läheinen, jos siinä menestyy suoraan tai aasinsillan kautta oman kylän pojaksi tai tytöksi katsottava kilpailija.
Vuorisen tapauksessa aasinsiltoja ei tarvitse rakennella: miehen juuret ovat tanakasti Perniössä, kotiladut samoin, perhe yhä ja valmentaja Ville Oksasta voi pitää ihan yhtä perniöläisenä, vaikka kotiosoite vuosikausia on toisaalla ollutkin.
Asiasta tietämättömille perniöläisyys ei toki suoraan näy: televisiokameroiden edessä Vuorinen on yksi ammattilaisista siinä kuin muutkin eikä murrekaan heti kavalla syntyperää. Juuret ja historian tietävät katselivat palkintojenjakoa toisin silmin kuin muut.
Suoritus pääsee hiihtohistoriaan siksi, että aiemmin ei suomalainen mieshiihtäjä ole sprintin yksilökisassa arvokisamitalia ottanut. Paikalliseksi urheiluhistoriaksi päätyisi vähäisempikin saavutus.
Ilmaiseksi menestys ei tule: takana on koko ikä hiihtämistä ja kisamatkojen ja leirien ja harjoittelun määrää voi vain arvailla. Rutiinista huolimatta kovissa kisoissa vaaditaan onnistunut suoritus.
Esimerkkiä voi soveltaa oikeastaan mihin vain, olipa haluja menestyä urheilun tai vaikkapa taiteen alalla. Onnella voi olla osuutensa menestykseen, mutta kaiken takana on päättäväinen työnteko – ja varmasti jostain pitää matkan varrella luopuakin.
