Perniö nousi valtakunnallisiinkin uutisotsikoihin viime viikolla, kun susi tai sudet aiheuttivat yli kymmenen lampaan kuoleman Ylikulmalla.
Aihe ei ole vähässäkään määrin iloinen eikä esillä ensimmäistäkään kertaa. Eteläisen Salon lampurit ovat kokeneet vahinkoja ennenkin ja aiemmin tänä vuonna sudet ovat olleet tuotantoeläinten vaarana muun muassa Halikossa. Riistakeskus myönsi tuon onnettomuuden myötä Saloon yhden kaatoluvan, viimeviikkoinen tapahtuma ei vielä kriteerejä täytä, vaikka moni ehkä toivoisi toisin.
Lähtökohtaisesti ensin katsotaan kuitenkin muut keinot kuten eläinten suojaus ja karkotus, kuten oikein onkin.
Sutta ei saa metsistä kitkettyä eikä pidäkään: se kuuluu Suomen luontoon. Luonnonvarakeskuksen edustaja totesi jo vuosia sitten Tenholassa pidetyssä susi-illassa, että kohtaamisia tulee väistämättä siellä, missä on paitsi susia, myös ihmisiä. Perniössä ollaan maalla, mutta silti tiheämmin asutussa maan päässä.
Jonkinlaisen sovun tai yhteisen näkemyksen löytämistä varmasti edesauttaa avoimuus, esimerkiksi se, että susihavainnoista tehdään ilmoituksia petoyhdyshenkilöille, olipa havainnon tekijä intohimoisin suojelija tai kiihkein metsästäjä. Joskus keskustelua tuntuu leimaavan vaikeasti perusteltava salakähmäisyys: on tehty havaintoja tai tiedetään suden liikkuvan jossain, mutta asia pidetään omana tietona. Tällainen poteroihin jääminen ei aiheuta kuin arvailua, kuppikuntaisuutta ja pahimmillaan joku alkaa miettiä salakaatoa tai muuta typerää. Reilua peliä vaaditaan, ja mielenmalttia.
Etenkin sosiaalisessa mediassa susiaihe kuohauttaa helposti ja monesti tärkeintä lienee päästä kommentoimaan kiireellä. Parempi keskustelu syntyisi, jos omaa kommenttiaan panttaisi vaikka muutaman yön yli ja julkaisisi sen vasta sitten – jos se yhä tuntuisi sanomisen arvoiselta.
